Pääkirjoitus

Myös tähtihetkien välissä tehty työ on arvokasta

Kuluvana vuonna on juhlittu sata vuotta täyttävää Journalistiliittoa, journalismia ja media-alan ammattilaisia. Kelpaakin juhlia, sillä vuodet ovat täynnä nimekkäitä tekijöitä, hienoja uutisvoittoja ja parannuksia alan ammattilaisten asemaan.

Sadan vuoden aikana liitto on ollut tekemässä todeksi monia aikanaan mahdottomilta tuntuneita asioita. Sellaisia, jotka tuntuvat jo arkisilta, kuten työehtosopimus ja alle kymmenen tunnin työpäivä.

Journalistit ovat tehneet mieliinpainuvia juttuja, joiden vuoksi väärinkäytökset ovat paljastuneet ja lakeja on muutettu. Upeita, juhlimisen arvoisia saavutuksia.

Juhlavuoden lopuksi on kuitenkin syytä juhlia myös tekoja, tekijöitä ja uutisia, jotka eivät jää erityisesti kenenkään mieleen.


Jokainen toimittaja on joskus tehnyt jutun, joka ei kiinnostanut oikein edes itseä. Jokainen kuvajournalisti on ottanut kuvan, joka otettiin siksi, että sellainenkin piti olla. On keksitty aiheita, jotka olivat lähinnä sivun täytettä ja tyydytty taittoihin, joiden keskeinen arvo oli se, että kaikki mahtui sivulle ja ehti ajoissa painoon.

Journalismin tekeminen ei ole aina, eikä välttämättä edes kovin usein, pelkkiä tähtihetkiä ja timanttijuttuja. Pikemminkin se on hyvin usein hyvin arkista. On olemassa journalismia, joka vain pitää tehdä – eikä se tee siitä yhtään vähemmän tärkeää. Journalismin arvoa kun ei mitata vain skuupeilla, palkinnoilla ja kävijäpiikeillä. Juhlimisen arvoista on myös sinnikäs, pitkäjänteinen perustyö.

Voi olla, ettei yksittäinen poliisiuutinen, henkilöhaastattelu tai juttu kyläyhdistyksen ryijynäyttelystä ole journalistinen mestariteos. Silti niilläkin on paikkansa. Ne ovat osa jatkumoa, jolla on suurempi merkitys kuin osillaan.

Kun esimerkiksi kuntapoliitikko päättää jotain, on journalistin paikka olla häneltä siitä kysymässä. Voi olla, ettei vastauksesta tule edes pikku-uutista. Kuntapoliitikon on kuitenkin valtavan tärkeä tietää, ettei hän voi päättää asioista ilman, että niistä kysytään.

Paikallisen journalismin hapertumisella on suoria seurauksia päätöksenteolle, kuten yhdysvaltalainen tutkimus osoitti: Kun paikallinen lehti loppui, kunnat alkoivat tehdä huonompia talouspäätöksiä. Kukaan ei ollut enää vahtimassa.


Myös ammattiliiton työssä on paljon sellaista nykertämistä, mikä ei lopulta päädy edes alaviitteeksi historiateokseen.

Juristit vastailevat arkisiin työelämäkysymyksiin lakipäivystysvuorollaan. Luottamushenkilöt ohjeistavat kollegoitaan, miten ylityöt pitikään kirjata. Työsuojeluvaltuutetut muistuttelevat työergonomian tärkeydestä. Järjestetään vuosikokouksia, koulutetaan freelance-uraa pohtivia, pidetään toimitusosaston pikkujoulut.

Mutta tarkoittaako näiden asioiden arkisuus ja toistuvuus sitä, että ne olisivat tyhjänpäiväisiä? Ei tietenkään tarkoita. Ilman niitä ei ole olemassa liittoa, eikä ilman liittoa ole olemassa edunvalvonnan sankaritekoja.


Ensi vuonna Journalistiliitto täyttää 101 vuotta. Tuntuisi helpottavalta, jos siitä tulisi journalismin ja journalistien kannalta arkinen, ihan tavallinen ja jopa vähän tylsä vuosi, yksi sadan muun jatkona. Voi kuitenkin olla, että pandemian jatkuessa käy toisin.

Voi olla, että edessä on huimia skuuppeja ja voittoja työehtosopimusneuvotteluissa. Voi olla, että joku uusi tekijä kirjoittaa nimensä journalismin historiaan.

Jos ja kun niiden väliin jää joku vähemmän loistelias hetki, ajatellaan lämmöllä sitäkin.