Väite

Freelancerin ei kannata nousta sohvalta alle 300 eurolla, kirjoittaa toimittaja Sanna Wallenius

Sanna Wallenius

Ensimmäisellä kerralla kieltäytyminen pelotti.

Suuren aikakauslehden toimituspäällikkö halusi ostaa minulta 4 000 merkin matkajutun 250 eurolla. Olin tuore yrittäjä, mutta en suostunut. Pyörin seuraavan yön hikisenä sängyssä ja kävin läpi tyypilliset kauhuskenaariot: Asiakas ei taatusti osta minulta enää mitään. Sana leviää, eivätkä osta muutkaan. Freelanceurani tyssää kuin seinään ja joudun kadulle rahattomana resupekkana.

Seuraavana aamuna pidin kriisipalaverin tuttujen freelancereiden kanssa. Kollegat saivat minut vakuuttuneeksi, että olin tehnyt oikean ratkaisun. Jutun vaatimaan taustatyöhön, matkaan ja kirjoittamiseen olisi kulunut ainakin kaksi päivää. Kun palkkiosta olisi vähennetty yrittäjyyden kulut ja verot, käteen olisi jäänyt 169 euroa. Tuntipalkkani olisi ollut 11 euroa.

Minulla ei ole varaa tehdä työtä niin halvalla. Sen ymmärsi myös toimituspäällikkö, joka ei pakeistani loukkaantunut. Olen tehnyt samaan lehteen juttuja myöhemminkin, paremmilla palkkioilla.

Kuulen usein freelancereiden valittavan, ettei palkkioista voi neuvotella. Olen eri mieltä. Olen saanut hilattua palkkioita ylöspäin, mutta se on vaatinut taistelutahtoa ja kulurakenteen avaamista. Jos aikaa on mennyt haastateltavan taivutteluun, taustatyöhön, työmatkoihin tai tarkistusprosessiin luultua enemmän, olen saanut neuvoteltua jutuista 100 – 300 euroa lisää. Sekään ei ole paljon, mutta edes jonkinlainen henkinen niskalenkki. Jos myy kerran halvalla, sitä edellytetään seuraavallakin kerralla.


Kilpailu on koventunut, kun freelancereiden määrä on yt-kierrosten seurauksena kasvanut. Silti lehtitalot tarvitsevat tekijöitä. Mitä pienemmäksi toimitukset ovat kutistuneet, sitä riippuvaisempia ne ovat hyvistä freelancereista. Tiedän tämän, koska työskentelin 25 vuotta neljässä eri yhtiössä ennen kuin jäin freelanceriksi.

Viisaat lehtitalot huomioivatkin palkkiobudjetteja laatiessaan juttujen tuotantoprosessiin kuluvan kokonaisajan. Mikäli freelancereilta tilattu juttu ei vastaa odotuksia, vaan editointiportaan on kirjoitettava se käytännössä uudestaan, artikkelin kustannukset voivat nousta äkkiä monella sadalla eurolla.

Journalistiliiton työmarkkinatutkimuksista käy ilmi, että parhaisiin tuloihin yltävät ne freelancerit, jotka ovat onnistuneet hankkimaan yli kymmenen säännöllistä toimeksiantajaa ja tuloa sekä journalismin että kaupallisen sisällöntuotannon puolelta.

Samalla reseptillä olen itse kasvattanut vuotuista liikevaihtoani parissa vuodessa 40 prosenttia pandemian tuomista haasteista huolimatta. Kollegojen työtilannetta tutkaillessani olen havainnut, että eniten töitä riittää freelancereilla, jotka myyvät osaamistaan monipuolisesti, kehittävät ammattitaitoaan ja tuottavat asiakkailleen laadukasta sisältöä. Yllättävän pieniltä tuntuvilla asioilla voi olla iso merkitys: merkkimääriä, aikatauluja ja juttubriiffejä noudattamalla pääsee jo pitkälle.


Intohimo työhön on journalistin suurin rikkaus ja kirous. Kun työtään rakastaa, sitä olisi valmis tekemään vaikka ilmaiseksi. Journalismin yllä leijuukin kummallinen tekopyhyys: ikään kuin sen yhteiskunnallisen merkityksen rinnalla ei sopisi puhua rahasta ollenkaan. Tätä en ole ikinä ymmärtänyt. Jos mediatalotkin pyrkivät tekemään voittoa, miksen minä saisi tähdätä pienyrittäjänä samaan? Reilujen palkkioiden vaatiminen ei tee minusta huonompaa toimittajaa. Päinvastoin.

Paremmille tuntipalkoille pääsen, kun käytän alle 300 euron juttukeikoista säästyvän ajan uusien liikeideoiden pohtimiseen ja yhteydenpitoon reilujen yhteistyökumppanien kanssa.

Sanna Wallenius

46-vuotias free-toimittaja, tietokirjailija ja sisällöntuottaja. Toimittajana vuodesta 1993.
Erikoistunut matkailuaiheisiin ja tuottanut itsenäistä Walleni.us-matkablogiaan vuodesta 2013.
Työskennellyt ennen freelanceriksi jäämistään muun muassa Iltalehdessä, Avussa, Me Naisissa ja Eevassa.
Julkaissut tietokirjan Neloset – Jouppilan sisarusten tarina (Docendo 2020) yhdessä Helena Jouppilan kanssa.