Pääkirjoitus

Journalistiliitto on aina vaatinut mahdottomia

Loma, viisipäiväinen työviikko tai työehtosopimukset tuntuivat mahdottomilta ajatuksilta ennen kuin riittävä määrä ihmisiä alkoi vaatia niitä. ”Ei riitä, että jäämme vain puolustamaan saavutettuja etuja”, kirjoittaa Maria Pettersson.

Journalistiliitto täyttää 28. maaliskuuta sata vuotta. Koko historiansa ajan se on ajanut mahdottomia asioita.

Ensimmäinen mahdoton asia oli ammattiyhdistyksen perustaminen. Tsaari ei ikinä hyväksyisi, että vapaa lehdistö järjestäytyisi! Sanomalehtimiesyhdistys – Publicistföreningen olisi halunnut koota yhteen kaikki sanomalehdistössä työskentelevät (paitsi naiset), mutta tsaari kielsi hankkeen kahdesti. Ei onnistu!

Luulo oli väärä. Sata vuotta sitten mahdot-tomasta tuli mahdollista.

 

Nuori, sisällissodasta toipuva maa haki paikkaansa. Journalisteilla piti kiirettä. Töitä oli kuusi päivää viikossa, keskimäärin kymmenen tuntia päivässä, toimitussihteereillä enemmän. Ylityökorvauksia tai ilta- ja viikonloppulisiä ei ollut. Ajatuskin oli mahdoton. Työnantajat eivät ikinä suostuisi vähentämään työaikaa, sillä muuten työt jäisivät tekemättä.

Tilanne oli samankaltainen muillakin aloilla. Sitten työntekijät ja heitä tukevat poliitikot ympäri maata ja maailmaa alkoivat vaatia mahdottomia. Lyhyempiä työpäiviä. Sairasvakuutusta. Lomia. Viisipäiväistä työviikkoa. Ylityökorvauksia. Eläkettä kaikille. Minimipalkkaa. Työehtosopimuksia. Kaikki täysin mahdottomia ajatuksia. Yritykset romahtaisivat, taloudesta ei jäisi jäljelle mitään, kukaan ei enää tekisi töitä, ihmiset vetelehtisivät ja alkoholisoituisivat.

Journalistiliitossa yksi pisimmistä taisteluista käytiin työehtosopimuksesta. Vuosikymmenten ponnistelujen jälkeen sellainen solmittiin, ja työntekijöiden oikeuksista saatiin mustaa valkoiselle. Mahdoton oli taas toteutunut. Nykyään kaikki sadan vuoden takaiset mahdottomat tavoitteet on saavutettu joko lainsäädännöllä tai työehtosopimuksilla.

 

Myös sisäisiä mahdottomuuksia on selätetty. Journalistiliiton, silloisen Suomen Sanomalehtimiesten Liiton, perustivat porvarilliset toimittajat. Vasemmistolaisia ei kutsuttu. Yhteistyö heidän kanssaan oli sula mahdottomuus, sisällissodan haavat olivat liian tuoreita.

Ei mennyt kuin neljä vuotta, ja mahdottomasta tuli mahdollista. Ymmärrettiin, että toimittajalle tärkein -ismi on journalismi.

Myöskään naisia ei huolittu mukaan – eihän naisten paikka ollut journalistin vaativassa ja vaikutusvaltaisessa työssä, hyvänen aika! Naiset ja heitä tukevat miehet kumosivat tämänkin mahdottomuuden. Nykyään jäsenistä noin 60 prosenttia on naisia.

Olemme muuttaneet itsemme 77 herran kerhosta 14 000 media-alan ammattilaisen yhteisöksi, jossa muun muassa journalistit, kustannustoimittajat, av-kääntäjät, viestijät ja tuotannon työntekijät pitävät yhdessä huolta oikeuksistaan.

 

Journalistiliitto on edelleen mahdottomien tehtävien edessä. Yksi niistä on freelancereiden tulotason kasvattaminen.

Mutta kun sille ei mahda mitään! Pieni freelancer on tuomittu ikuisesti raatamaan isojen mediatalojen sanelemilla ehdoilla!

Paitsi että mahtaapas, ja eipäs ole. Kollektiivisesta neuvotteluoikeudesta väännetään parhaillaan. Koko liiton satavuotinen historia on täynnä toteutuneita mahdottomuuksia. Mahdoton muuttuu mahdolliseksi, kun riittävä määrä ihmisiä vaatii muutosta. Siksi liiton – siis meidän kaikkien – täytyy tehdä töitä itsemme ja kollegoidemme oikeuksien puolesta. Kyllä, juuri sinun. Tämä on joukkuelaji.

Ei kuitenkaan riitä, että jäämme vain puolustamaan saavutettuja etuja. Meidän on asetettava uusia täysin utopistia tavoitteita. Haluammeko kuuden tunnin työpäivän? Kolmanneksen lisää palkkaa? Tuplalomat?

Kuten aina ennenkin, ajatus tuntuu täysin mahdottomalta. Mutta meillä on sadan vuoden kokemus siitä, miten mahdottomasta tehdään totta.