Latinalainen Amerikka on Suomessa näkymätön manner, kirjoittaa ulkomaantoimittaja Auli Leskinen

Kansallismuseo avasi syksyllä Etelä-Amerikan muinaisia kulttuureja esittelevän näyttelynsä Maailma, jota ei ollut. Näyttelyn nimi viittaa ajatukseen, jonka mukaan maailmassa ei ole mitään ennen kuin Eurooppa löytää sen. Etelä-Amerikan löytäminen oli aikansa valeuutinen. Kolumbuksen purjehdittua vahingossa Karibialle vuonna 1492 alue korkeakulttuureineen oli uusi vain eurooppalaisille. Ilmeisesti alue pitää löytää aina uudelleen, se kun tuppaa katoamaan. Myös Suomen mediasta.

Suomalaisen journalismin välityksellä ei voi seurata Latinalaista Amerikkaa kattavasti, joskus ei lainkaan. Seurannan hiipuessa tulee ”missejä” eli tärkeistä asioista ei kerrota ja taustoitus puuttuu. Uutistapahtumassa virheriski kasvaa, kun aikaperspektiiviä ei ole. Tehdään vääriä johtopäätöksiä. Kontekstia ei ymmärretä eikä aihe sijoitu oikeisiin mittasuhteisiin.

Näin kävi viime syksynä, kun Chile, Bolivia, Ecuador ja Kolumbia ajautuivat demokratioidensa syvimpään kriisiin. Tuli asiavirheitä. Alueeseen erikoistuneelle toimittajalle tilanne on turhauttava. Kun oman alan aiheita joutuu loputtomiin perustelemaan vähättelyn muurin ylittämiseksi, motivaatio heikkenee. Kun jossain räsähtää kriisi silmille, asiantuntija kaivetaan naftaliinista. Onneksi edes silloin.

Tilanne on harmillinen, sillä suomalaisten toimittajien korkea koulutus, pyrkimys tasapainoiseen journalismiin ja sijainti suhteessa alueen kipupisteisiin asettaa heidät edulliseen asemaan. Espanjan medialla on siirtomaakauden trauma Latinalaisen Amerikan ja itsensä välissä. Yhdysvaltalaisilla on kylmän sodan peruja ylemmyyskompleksi. Aluetta kutsuttiin Amerikkojen takapihaksi. Suomi on kaukana ja neutraali. Suomalaistoimittajat voisivat seurata aluetta ilman alemmuus- tai ylemmyyskomplekseja.

Latinalaisessa Amerikassa asuu kymmenesosa maailman väestöstä. Siellä on maapallon suurin makean veden lähde, Amazon-joki ja maailman keuhkoiksi kutsuttu laajin sademetsäalue, joka on tärkeä ilmastonmuutoksen torjunnassa. Sieltä löytyy myös viidenneksi suurin kansantalous Brasilia. Alue pulppuaa jännitteitä. Miksi se ei kiinnosta?

Syy on eurosentrisyys eli eurooppalaisen ja euroamerikkalaisen maailman pitäminen muita maanosia ja kulttuureita tärkeämpänä. Siihen kuului ennen käsitys siirtomaaherruudesta. Nykyisin kyseessä on ajatus euroamerikkalaisen maailman paremmuudesta. Ajatelkaa, kuinka kattavasti ja rivakasti Suomessa seurataan Yhdysvaltain vaaleja jo vuosia ennen kuin ne käydään, tai millä tarkkuudella Trumpin virkarikossyytteestä raportoidaan. Verratkaa niitä mediatilaan, jonka valtaisat mullistukset Latinalaisessa Amerikassa saavat. Edes isot asiat Yhdysvaltain ja Meksikon rajajoen Río Granden eteläpuolisesta Amerikasta eivät saa huomiota.

Latinalainen Amerikka nousee valokeilaan yksittäisten tapahtumien kautta. Suomessa seurattiin Río de Janeiron olympialaisia 2016, chileläisten kaivosmiesten pelastusoperaatiota 2010 ja Botnian sellukiistaa Uruguayn ja Argentiinan rajalla 2006. Siitä on kauan, kun Latinalainen Amerikka oli pitkään median fokuksessa, viimeksi kylmän sodan päättyessä demokratiakehityksen alkaessa.

Suomalaisen median johto tiedostaa ongelman. Päätöksiä parempaan lattariseurantaan on ollut. Helsingin Sanomilla oli Brasiliassa vuonna 2014 kiertävä kirjeenvaihtaja. Ylen avustaja siirtyi pois Buenos Airesista vuosi sitten. Häntä ennen Ylellä ei ollut avustajaa alueella yli kymmeneen vuoteen. Nyt yhtiö on lähettänyt uuden avustajan Uruguayhin. Muilla viestimillä on ollut satunnaisia freelancereita. Nuoret freet ovat kertoneet, että kun he ovat tarjonneet alueelta juttuja, toimituksista ei usein edes vastata. Ei kiinnosta.

Nykyaika mahdollistaisi paremman seurannan. On monia tapoja tehdä journalismia. Toimitukset voisivat hyödyntää paikallisia toimittajia. He tekisivät juttuja toimitusten omien aluekontekstia tuntevien journalistien kanssa. Tätä on kokeiltu muun muassa Helsingin Sanomissa. Paikalliset toimittajat eivät ehkä osaa valita suomalaisia kiinnostavia näkökulmia, suomalaistoimittajat taas eivät ole paikan päällä eikä heillä ole kontakteja. Yhteistyö voi kuitenkin tuottaa erinomaista journalismia.