Yksi kysymys unohtui

Kevättalvella 2005 puhelimeni soi. Vaalikausi oli puolivälissä, ja olin keksinyt pyytää pääministeri Matti Vanhaselta Suomen Kuvalehteen vähän perusteellisempaa haastattelua. Pian sihteeri Ritva Larilahti soitti ja kertoi, että haastattelu järjestyisi.

”Ajattelimme, että voisit tulla Vanhasen kotiin Nurmijärvelle. Siellä saisi erilaisia kuviakin”, hän ehdotti.

Innostuin heti. Tiesin miten ylpeä Vanhanen oli omin käsin rakennetusta talostaan. Arvelin, että siellä haastattelu sujuisi rennommin kuin virallisemmassa ympäristössä.

Tapaaminen sovittiin maaliskuiseksi maanantaiksi. Perjantaina, kun haastatteluun oli enää pari päivää, Larilahti soitti kuitenkin uudestaan. Kovasti valitellen hän sanoi, ettemme voisikaan mennä kotiin. Se ei kuulemma ollut kuvauskunnossa.

Hiukan ihmettelin, mitä kodille oli yhtäkkiä tapahtunut, mutta sysäsin ajatuksen pian mielestäni. Larilahdella oli nimittäin uusi ehdotus: menisinkin Vanhasen kanssa Luukin ulkoilualueelle hiihtämään. Juttutuokio olisi sitten lenkin päätteeksi.

Sovittuun aikaan odottelin Vanhasta Luukin parkkipaikalla. Kiersimme kympin lenkin, Peter Jansson kuvasi hiihtävää pääministeriä, ja sitten menimme haastattelua varten varattuun kotaan.

Juttelimme toista tuntia, nauhuri pyöri, ja haastatteluun saatiin kelpo ainekset. Vain yksi asia unohtui. En muistanut kysyä, miksi tapaamispaikkaa oli viime hetkellä pitänyt vaihtaa.

Parin viikon päästä olin ajamassa töistä kotiin ja avasin autoradion. Siellä kerrottiin, että Vanhaset hakivat eroa, ja Merja Vanhanen oli muuttamassa pois.