Journalismi

Kaikkien ei tarvitse tietää kaikkea

Journalistin tulisi aina kysyä, mikä on oikea yhteiskunnallinen kysymys, mikä taas työyhteisön sisäinen ristiriita, henkilökohtainen tragedia tai kerrassaan merkityksetön asia, kirjoittaa Janne Saarikivi.

Lapsuuteni lehtikioskeista löytyivät Nykyposti ja Se!-lehti. Niiden kannessa kiilteli paljastuksia julkkiksista. Kotonamme ei moisia lehtiä näkynyt. Ympäristöni pikkuporvaristo tuhisi, että lehdet ovat “roskaa” ja niiden sisältö “yksityisasioita”.

Ajat ovat muuttuneet. Entisen Nykypostin sisältö on nykyisin laatumedian heiniä. Yleisradio ruoti pääuutisenaan Aku Louhimiehen brutaaleja ohjaustapoja. Helsingin Sanomat julkaisi joulupukkina esiintyvän Ari Koposen yksityisviestintää. Iskelmälaulaja Jari Sillanpään huumeidenaneluviestit ja tieto puoluejohtaja Li Anderssonin humaloinnista uutisoitiin monissa medioissa.

Erilaisia juttuja yhdistää, että niiden aiheena on julkisuuden henkilöiden käytös suljetuissa yhteisöissä kuten työpaikalla tai yksityiselämässä. Mutta kovin kaukana menneisyydessä ei ole aika, jolloin Hesarin ja Yleisradion toimittajat eivät kumihansikkaillakaan olisi tarttuneet viihde-elokuvien ohjaajan työtapoihin, iskelmälaulajan päihteidenkäyttöön tai poliitikon vapaa-ajan viettoon.

 

Nyt tartutaan, ja mistä se kertoo? Muutosta perustellaan esimerkiksi taistelulla seksuaalista ahdistelua tai vallan väärinkäyttöä vastaan. Mutta vaikka julkisuuden henkilöiden väärinkäytöksiä käsitellään yksityiskohtaisesti, jää valtava määrä työyhteisöjen rumaa vallankäyttöä ja ahdistelutapauksia pimentoon. Keskustelu ei helposti nouse yleiselle tasolle, vaan jää julkkisten tirkistelyksi.

Ei tarvitse olla moraalifilosofian professori ymmärtääkseen, että ahdistelu tai aseman väärinkäyttö ovat ikäviä ilmiöitä. Eri kysymys sitten on, kuinka paljon meidän tulee tietää yksittäisten ihmisten kärsimyksestä ja pahoista teoista. Journalistin tulisi aina kysyä, mikä on oikea yhteiskunnallinen kysymys, mikä taas työyhteisön sisäinen ristiriita, henkilökohtainen tragedia tai kerrassaan merkityksetön asia.

Journalismin lähtökohdan tulisi olla, että on asioita, joita kaikkien ei tarvitse tietää. En esimerkiksi usko, että meidän täytyy tietää, mitä yksityiskohtaisesti tapahtui, kun Yhdysvaltain presidentti tapasi pornotähden hotellihuoneessa. Mielestäni myös yhden ohjaajan työtavoilla tai vaikkapa Julkisen sanan neuvoston kahvinkeittimen käytöllä on hyvin vähäinen yhteiskunnallinen merkitys.

 

Kun yksityisyyden piiri joskus menneisyydessä oli laaja, varjoissa piili sovinismia, väkivaltaa ja kiristämistä. Asian toinen puoli oli, että kuka tahansa saattoi hakeutua julkisiin tehtäviin ja luottaa siihen, että yksityinen pysyy yksityisenä kun julkisivu on erikseen.

Tämä maailma on mennyttä. Julkisuuden henkilön vuosien takaiset hairahdukset, noloimmat vonkaukset ja rumat sanat voidaan kaivaa esiin ja käsitellä studiolamppujen loisteessa. Voikin syystä kysyä, että kuka hullu haluaa julkiseen tehtävään.

Journalistilla on tässä suuri vastuu. Hän voi esimerkiksi hankkia Kiinan tiedustelupalvelun käyttämiä kyyhkysenmallisia drooneja, jotka näkevät ihmisen kaikki liikkeet. Tai hän voi kysyä itseltään, miksi kaikkien todella tulisi tietää jonkun ihmisen liikkeet.