Sattuu ja tapahtuu

Oikein ajoitetut sanat

Manu Marttinen ja joukko muita Taloussanomien määräaikaisia oli puimassa yt-neuvottelujen tilannetta, kun huoneeseen paukkasi vakitoimittaja kyselemään luottamusmieheltä omaa työasiaansa.

Tunnelma Sanomatalon neuvotteluhuoneessa marraskuisena iltapäivänä oli lähes itkuinen. Yt-neuvottelut olivat taas kerran alkaneet ja Taloussanomien pätkätyöntekijät olivat kokoontuneet puimaan tilannetta.

Pääluottamusmies kertasi vaihtoehdot, joita oli vähän. Hän kertoi meille prosessin kulun ja vältteli turhaa löpertelyä kaiken kääntymisestä parhain päin, mutta kohtasi vaihtelevasti oirehtivan porukan silti lempeän ymmärtäväisesti.

Toimituksen puolella työnteko jatkui lähes normaalisti. Neukkarin ohi meni kiireisiä kollegoita, joita katselin itsekin vähän katkerana. Miksi juuri minä olen täällä murehtimassa enkä tuolla tekemässä töitä? Saanko enää koskaan töitä, jos nyt tulee lähtö?

Myös positiivinen uho nousi välillä pintaan – ihan sama, miten tässä käy.

Samassa yksi vakituisista toimittajista astui huoneeseen. Hänellä oli kiirellistä asiaa pääluottamusmiehelle, joka yritti selkein elein viestittää, että nyt ei todellakaan ole sopiva hetki kysellä työjutuista.

”Ai mikäs palaveri teillä olikaan? Vai että määräaikaisia. No, sori sori”, toimittaja pyöritteli ovensuussa ja poistui paikalta. Hänen selkäänsä suunnatut henkiset tikarit olisivat rei’ittäneet paksummankin palttoon.

Palaverihuoneeseen laskeutui entistä synkempi hiljaisuus, kunnes sama toimittaja palasi neukkarin ovelle ja huikkasi pohjalaista saarnamiestä matkien.

”Älkääpäs nyt murehtiko. Korkeemmas käres me kaik ollaan määraikasia.”

Koko huone repesi hysteeriseen nauruun, ja palaverista poistui joukko tulevaisuuteensa uskovia määräaikaisia.