Baarista pyöräillen jutuntekoon

Olin keväällä 2003 katsomassa The Flaming Sideburns -yhtyeen keikkaa vaasalaisravintolassa. Olin kirjoittanut musiikkijuttuja vuodesta 1998 alkaen, ja Pohjalaiseenkin yhden jutun aiemmin.

Kun yhtyeen laulaja Eduardo Martinez sattumalta tuli viereeni seisomaan baaritiskille aamuyöllä puoli neljältä, koin että nyt olisi juuri se hetki jatkaa uraani Pohjalaisen avustajana.

Laulaja antoi numeronsa ja sovimme, että menen seuraavana päivänä tapaamaan heitä hotellille. Heräsin aamulla kengät jalassa kaverini sohvalta ja soitin ensitöikseni Pohjalaiseen kertoakseni sopimastani haastattelusta. Ihme kyllä, sain myytyä jutun heille.

Tietoni yhtyeestä rajoittuivat siihen, että olin nähnyt bändin pari kertaa livenä. Nettiin en päässyt, joten lähdin tulipalokiireellä toiselle puolelle kaupunkia penkomaan toisen ystäväni musiikkilehtipinoa.

Epätoivoisen taustoittamisen jälkeen lainasin miestenpyörää, jossa satula ei meinannut millään pysyä kiinni.

Saavuin Hotelli Waskiaan edellisillan meikit naamallani, samat vaatteet ylläni. Kun laulaja näki minut, hän taisi purra huultaan, ettei repeäisi huutonauruun.

Kun aloin haastatella, ohjasin kysymykseni pelkästään laulajalle ja rumpali Jarkko Jokelaiselle: minulla ei ollut muiden paikalla olleiden osalta hajuakaan, ketkä kuuluivat bändiin ja ketkä olivat roudareita.

Haastattelun jälkeen hakkasin hotellin pihassa satulaa pyörään. Kun lähdin polkemaan heiluvalla fillarilla, bändibussi kaartoi ohitseni ja näin bändin jäsenten nauravaiset naamat ikkunassa. Koko yhtye vilkutti minulle.