Kieli

Journalismi piilosilla

Uutistoimittajat yrittävät kuvata maailman tapahtumia sellaisina, kuin ne ovat. Välillä mennään, no, metsään, kirjoittaa Vesa Heikkinen.

Iltalehti uutisoi vastikään, että ”Maapallolta löytyi lähes Amazonin verran satelliiteilta piilotellutta metsää”. Ugh, olen informoitu.

Uutistoimittajat yrittävät kuvata maailman tapahtumia sellaisina, kuin ne ovat. Välillä mennään, no, metsään. Pöpelikössä suhisee esimerkiksi Helsingin Sanomien jutussa ”Albert Edelfeltin teos löytyi Venäjältä” ja Ylen jutussa ”Ex-ministeri Hanna Mäntylä katosi omiltaankin – ei vastaa puhelimeen eikä sähköposteihin”.

Katoaminen ja löytyminen ovat uutisjournalismin peruskauraa. Niistä saa kiinnostavia otsikoita, ja klikkilaskuri soi. Mutta johtaako huomiohakuisuusoireyhtymä kielellis-journalistisiin ylilyönteihin ja rimanalituksiin?

Mäntylä-jutusta käy ilmi, että Mäntylää kaipaillaan siellä ja täällä. Viimeisessä virkkeessä tuodaan esiin eduskuntaryhmän puheenjohtajan näkemys: ”Mäntylä on hoitanut tehtävänsä eduskunnassa ja valiokunnissa”.

Hoitanut tehtävänsä! Kelpo suoritus kadonneelta?

Edelfelt-jutussa väitetään, että Venäjältä on löytynyt ”kateissa ollut” mestarin teos. Jutun mukaan ”teoksen olinpaikka ei ole ollut laajasti tiedossa”, ”Kadoksissa Boriksen ja Kirillin muotokuva ei sinänsä ole ollut” ja ”Tieto siitä ei vain ole tavoittanut monia Suomessa”. Häh?!

Juu juu, jutussa paljastetaan lopulta, että esimerkiksi yksi Suomen johtavista Edelfelt-tuntijoista on tiennyt teoksen olinpaikan ”jo vuosia”. Tietoa työstä on ollut pitkään myös ”erilaisilla sivustoilla”.

Viimeisessä virkkeessä todetaan lakonisesti, että ensimmäisenä ”teoslöydöstä” kertoi Yle. ”Teoslöytö” paljon puhuvasti lainausmerkkeihin aseteltuna.

Jotain nyt kyllä on kateissa. Ei Mäntylä, ei Edelfelt. Journalistinen harkinta? Kieli, joka löytää totuuden?