Kuka tappoi konsensuksen?

Kun asuin Englannissa ja sittemmin Yhdysvalloissa, yleinen käsitys Suomesta oli tämä: Rauhallinen, hivenen tylsä maa, joka ei juuri esiinny uutisissa, koska kansalaiset ovat niin julmetun sivistyneitä, etteivät rettelöi. Ja teillähän on maailman parhaat koulut!

Suurta hupiani oli kuvailla briteille ja amerikkalaisille Suomen sateenkaarihallituksia, joissa oli mukana vasemmisto ja oikeisto. Se herätti aina valtavaa hämmästystä ja kademieltä. Brittien parlamentissa huudettiin päät punaisina, ja kaikkihan sen tietävät, miten polarisoitunutta Yhdysvaltain politiikka on.

Toisin on nyt. Emme ole enää tylsänlauhkeita sovittelijoita. Pois se meistä! Olisko kellään tulta tähän polttopulloon?

Samoin kuin yllämainituissa maissa, nyt myös Suomessa kasvava osa kansasta ei suostu uskomaan, mitä ”liberaali” media uutisoi. Osan mielestä kaikki toimittajat ovat punavihreitä (vaikka tutkimustiedon mukaan toimittajakunnassa ainakin päällikköportaan suosikkipuolue on kokoomus). Ihmiset vetäytyvät omiin kaikukammioihinsa.

Konsensus-Suomessa journalismi oli myötäkarvaista ja hivenen tylsää. Raivo-Suomessa toimittajat alkavat pikkuhiljaa heräillä.

Puolustusministeri Jussi Niinistö (ps.) uhkasi kävellä ulos suorasta tv-lähetyksestä, kun toimittaja kehtasi kysyä häneltä puolustusministerin tontille kuuluvista asioista.

Toimittajat Vihreässä Langassa, Iltalehdessä ja Talouselämässä kertoivat, miten monta faktavirhettä Juha Sipilän (kesk.) televisiopuhe sisälsi. (Monta!)

Eduskunnan puhemies Maria Lohela (ps.) moitti mediaa inhottavan Suomi-kuvan lietsomisesta.

Valtiovarainministeriön viestintäjohtaja ylensi itsensä Julkisen sanan neuvoston asemaan ja päätti, että Jari Hanska on rikkonut Journalistin ohjeita.

Vallanpitäjien moitteet kertovat usein siitä, että hommat on tehty.

Media ei tappanut konsensus-Suomea. Sen tekivät poliitikot ja äänestäjät. Sen teki sama aika, joka tuhosi sanomalehtien bisnesmallin.

Perussuomalaisten nousu tuli toimittajakunnalle yllätyksenä, ja siltä on kestänyt kauan löytää tapoja käsitellä uudenlaista puoluetta. On pelätty puhua sen sisällä vaikuttavasta ulkomaalaisvihasta. Moni toimittaja ei uskalla kirjoittaa maahanmuutosta uhkailun ja nettivihan pelossa. (Eikä seksuaalivähemmistöistä. Tai ruotsin kielestä.)

Konsensus-Suomea tulee vielä monta kertaa ikävä, mutta on sen katoamisessa hyviäkin puolia. Toimittajat alkavat ymmärtää, että demokratian vastaisia voimia ei pidä päästää helpolla. Rasismia tulee kutsua sen oikealla nimellä, vaikka pääministeri kuinka muuta toivoisi. Keinot löytyvät ikivanhasta työkalulaatikosta: kriittisyys, kyseenalaistaminen ja faktojen tarkistaminen.

Viime aikoina on käynyt ilmi, että poliittisia päätöksiä tehdään yhä enemmän mutun ja ideologian pohjalta, ei niinkään faktatiedon. Hallitus on haluton kuulemaan asiantuntijoita ja uskomaan tutkimustietoa.

Jää toimittajien tehtäväksi kaivaa esiin niin faktat kuin kuvitelmat päätösten takaa.