Listat ja loikat

Nimeäminen on kaiken kielenkäytön perusta. Myös journalistisen.

Millaiseksi koemme, hahmotamme ja sanoittelemme todellisuuden? Miksi otamme luottoa ja saamme käyttövaraa, mutta olemme velkaa ja maksamme lainaa?

Journalistisissa teksteissä on kesän aikana ollut paljon puhetta listoista ja loikista. Useimmiten kyse ei kuitenkaan ole ollut mummonmökin ikkunalistoista eikä pihapupujen pitkistä pompuista. Ei, vaan taloudesta ja politiikasta.

Alkukesästä jutuissa pyöri sanapari ”musta lista”. Otsikko Helsingin Sanomissa: ”Venäjältä musta lista EU-poliitikoista – suomalaisista pääsykielto Heidi Hautalalle”. Keskikesällä juttuihin ilmestyi pakotelista-sana. Otsikko Ylen verkkosivuilla: ”Yhdysvaltain uusi pakotelista julki – mukana lukuisia suomalaisia”. Entä jos Yhdysvaltain listaa olisikin kutsuttu mustaksi listaksi ja Venäjän listaa vaikkapa viisumineväyslistaksi?

Alkukesästä jutuissa viljeltiin myös tuottavuusloikkaa, jota muutamat ministerit auliisti tarjoilivat toimittajille. Pian asiaa riitti loikasta jos toisestakin: kasvuloikasta, vientiloikasta, kilpailukykyloikasta.

Loikkapuhe luo mielikuvaa todellisuudesta, jossa nopeat muutokset taloudessa ovat mahdollisia, kun vain hyppäämme yhtä aikaa ja samaan suuntaan. Harvassa ovat toimittajat, jotka purkavat tätä loikkalöpinää ja taustaoletusta yhteisestä edusta.

Journalistiset tekstit ovat täynnä tämäntapaisia esimerkkejä, jotka osoittavat, että nimeäminen ei ole vain nimeämistä. On myös ali- ja ylinimeämistä sekä uudelleen- ja toisinnimeämistä.

Nimeäminen on aina valitsemista, sekä todellisuuden luomista että sen arvottamista. Tiedot, joita tuotamme ja välitämme, ovat nimeämisen varassa. Kenelle suomme nimeämisen vallan? Kenen listoja justeeraamme, kenen loikkia loikimme?