Toimittaja, kansalainen ja lammas

Nykyään puhutaan, että somen avulla jokainen kansalainen voi olla toimittaja. Itse pohdin usein sitä, missä määrin toimittaja voi olla kansalainen.

Jotkut meistä jaksavat olla kokovartalotoimittajia. He pitävät silmänsä ja korvansa työmielessä auki myös vapaa-ajallaan, rakentavat laajat verkostot ja löytävät niistä loistavia keissejä.

He seuraavat uutisvirtaa kukonlaulusta yömyöhään ja promoavat hankkeitaan ja brändiään somessa. Usein aktiivisuus palkitaan.

Itse olen sen verran kokovartalo, että katson myös vapaa-ajalla jutuista ensimmäiseksi tekijöiden nimet. Pyörittelen jutturakenteita päässäni lenkillä. Twitter-tililläni äänessä ja kuulolla ovat sekä kansalainen että toimittaja.

Osan aikaa haluan kuitenkin olla toimittajuudesta ihan erillään, tietämättä lisää, jäsentelemättä mitään, kertomatta ammattiani kenellekään, henkisessä hiljaisuudessa. Luultavasti tämän takia en ole koskaan ollut töissä uutiskoneessa.

Aktiivisimmin mietin toimittajan ja kansalaisen rajaa silloin, kun tunnen polttavaa sanomisen tarvetta.

Terveys- ja perhelehdissä työskennellessäni kansalainen minussa halusi välillä kirjoittaa sovinnaisen asiantuntijapuheen perään oman kokemuksen: sen, että ihmisten ja lasten hoitamiseen ei ole patenttiratkaisuja.

Ehkä olin lammas, kun en kirjoittanut, vaan ajattelin, että lehdillä on tietty ääni, ja toimittajalle maksetaan sillä kirjoittamisesta.

Viime aikoina kansalainen minussa olisi halunnut rummuttaa tasa-arvoisen avioliittolain ja väsyneiden äitien auttamisen puolesta. Mutta tekeekö toimittaja sellaista?

Saako tehdä?

Pitääkö tehdä?