Carte blanche

Olin viime vuosikymmenellä mukana Yle Teemalle tehdyssä ohjelmasarjassa. Sen katsojaluvut jäivät joihinkin kymmeniin tuhansiin. Se oli useimpien kollegoiden mielestä vähän.

Itse en ole koskaan käsittänyt, miten sellainen määrä ihmisiä voisi olla tv-ohjelmalle vähän. Oletteko kokeneet loppuun myytyä Olympiastadionia? Alle 40 000 ihmistä sinnekin mahtuu – mutta onhan tuo nyt ihan mahdoton määrä väkeä. Olen tehnyt pienlehteä verkkoon 57 lukijalle, ja luennoinut kolmelle opiskelijalle. Sekään ei ole vähän, jos yleisö on kiinnostunutta.

Jos omasta lyhyestä Yle-urasta jokin jäi mietityttämään, niin mailan puristaminen. Kun sisällöt tuotetaan julkisin varoin, usein ajatellaan, että ne eivät saa jäädä liian marginaalisiksi. Joku voi loukkaantua, kun ei ole tämän ohjelman kohderyhmää, vaikka on tavallaan tästäkin maksanut.

Tämän Journalistin sivulta kahdeksan alkavassa artikkelissa puhutaan yhtä ja toista siitä, millaisia ohjelmia Ylen pitäisi tehdä ja kuinka isoille yleisöille.

Yle-verossa tai muussakaan yleisradiotoiminnan rahoitusratkaisussa ei ole mitään järkeä, jos niihin sisältyy minkäänlainen taustaoletus siitä, millaista ohjelmaa tai millaista journalismia Ylen sillä rahalla pitää tehdä. Ylen on tarkoitus olla jotain mitä kaupallinen media ei ole. On hauskaa, jos ohjelmista syntyy miljoonamenestyksiä, mutta lähtökohtaisesti Ylen tulisi olla utooppinen tila vailla tulosvastuuta kenellekään. Sinulle, minulle, hallintoneuvostolle, eduskunnalle, Sanoma Medialle, kenellekään.

Olen keskituloinen palkansaaja. Maksan Yle-veroa 140 euroa vuodessa. Jos Ylen annetaan ja se haluaa noudattaa tätä ei sääntöjä -maksiimiani, maksan mieluusti kaksin verroin enemmän.