Helsingin Sanomat on keskustellut syksyn mittaan työntekijöidensä toiminnan rajoista sosiaalisessa mediassa. Keskustelua edelsi tapaus, jossa esihenkilö puuttui toimittajan Palestiinaa käsitteleviin sosiaalisen median kirjoituksiin.
Elokuussa Helsingin Sanomien toimittaja Milla Palkoaho kehui Instagram-päivityksessään Helsingin Sanomien toimittaja Karoliina Knuutin ja valokuvaaja Ville Maalin juttua, jossa he lensivät avustuslennolla Gazan yli.
Palkoaho kirjoitti päivityksessään olevansa todella ylpeä ja kiitollinen kollegoistaan, jotka menevät paikan päälle ja kertovat vielä kerran sen, ”mikä kaikille pitäisi olla jo selvää”.
”Samalla mietin, että me (kansalaiset, toimittajat, vittu ihmiset) ollaan aivan voimattomia eikä mikään auta, ei mikään määrä tietoa muuta tilannetta”, hän kirjoitti.
Palkoaho jatkoi toisessa päivityksessä, että poliitikot ”kyllä tietävät”, mitä maailmalla tapahtuu – niin kuin Sudanin ja ilmastonmuutoksenkin kohdalla – ja kansallisvaltiot valitsevat tehdä ”tasan sen verran, mikä sopii omiin taloudellisiin ja poliittisiin intresseihin”.
”Ja me sitten keskenämme vänkäämme, että saako mennä Flow’hun”, hän kirjoitti.
Palkoaho julkaisi päivitykset julkisella Instagram-tilillään, jolla on noin 4 700 seuraajaa. Päivitykset oli julkaistu sovelluksen Tarinat-osiossa, josta ne katoavat 24 tunnin jälkeen.
Joitakin päiviä myöhemmin Palkoaho sai työpaikan viestisovelluksessa yhteydenoton lähiesihenkilöltään.
”Tuli niin sanotusti sanomista siitä, että ei pitäisi tähän tyyliin postailla”, hän sanoo.
Journalisti sai asiasta uutisvinkin syyskuussa, kun tapaus oli herättänyt keskustelua Helsingin Sanomien toimituksessa. Palkoaho kommentoi aihetta Journalistin pyynnöstä.
Yhteydenoton saatuaan Palkoaho halusi tarkemmat perustelut linjaukselle ja pyysi saada keskustella ylemmän esihenkilön kanssa.
”Mielestäni niissä postauksissa ei ollut sillä tavalla raflaavia mielipiteitä, että en olisi voinut esittää niitä kolumnissa tai analyysissä”, Palkoaho sanoo.
Hän huomauttaa, että on ennenkin esittänyt voimakkaita näkemyksiä Helsingin Sanomissa.
”Teksteistäni on varmasti tullut selväksi, mitä ajattelen turkistarhauksesta tai HJK:n junnufutiskulttuurista.”
Palkoahon mukaan syitä puuttumiseen on kerrottu kaksi: se, että hän käsittelee toisinaan toimittajana työssään Gazaa ja siihen liittyvää poliittista toimintaa, sekä päivitykseen liittynyt voimakas tunnelataus.
Jälkimmäisellä on hänen mukaansa viitattu päivityksessä käytettyyn kirosanaan.
”Minä kiroilen niin paljon, että en osannut tulkita sitä kovin voimakkaaksi tunneilmaisuksi.”
Palkoahon mukaan vastaavanlaisia ajatuksia Gazan tilanteesta on julkaistu myös Helsingin Sanomien kolumneissa. Hän nostaa esimerkiksi Annastiina Kalliuksen heinäkuisen näkökulmatekstin siitä, mitä ihmisten demokratiauskolle käy, kun valtiot eivät onnistu puuttumaan tilanteeseen.
Palkoaho pitää asiasta toimituksessa käymiään keskusteluja rakentavina. Hänen mukaansa esihenkilöt esittivät kuitenkin toiveen, että jatkossa hänen yhteiskunnallisia aiheita koskevat sosiaalisen median päivityksensä olisivat vähemmän tunnepitoisia.
Palkoaho ei tämän jälkeen ole kirjoittanut Gazasta sosiaalisen median kanaviinsa.
”Olen välttänyt tuollaista ja jatkanut normaalilla sisällölläni: arvioinut kirjoja ja juonut viiniä.”
Helsingin Sanomien päätoimittaja Erja Yläjärvi vahvistaa, että Palkoahon esihenkilöt ovat ottaneen asian puheeksi tämän kanssa.
”Ensin viestitse, että vähän voisi himmata, ja sen jälkeen käytiin keskustelu toimittajan omasta toiveesta.”
Päätoimittajan mukaan kyseessä ei kuitenkaan ollut varoitus, huomautus eikä puhuttelukaan. Keskustelusta ei ollut seurauksia työntekijälle.
Yläjärvi huomauttaa, että somepäivityksen tekijä on yhteiskunnallisista asioista kirjoittava uutistoimittaja. Hän nostaa esiin yleisön mielikuvat Helsingin Sanomien journalistisesta työstä: voiko yleisö ajatella, että Helsingin Sanomien uutistyötä tehdään hirvittävän tunnekuohun vallassa, jos sen toimittajat ottavat ”hyvin voimakkaasti tunteella kantaa?
Yläjärvi huomauttaa myös, että Helsingin Sanomien yleisö odottaa toimittajilta tyyntä suhtautumista tietoon ja sen raportoimiseen.
”Kuinka vastaanottavina pysymme uudelle tiedolle, jos meillä on asioista vankka tunnetila? Tätä keskustelua käyvät The New York Times ja kaikki muutkin.”
Toimittajien sosiaalisen median kannanottoihin puuttuminen sivuaa yhtäältä sananvapautta ja toisaalta työntekijän lojaliteettivelvoitetta. Yläjärvi toteaakin, että hänellä ei ole valtaa rajoittaa ilmaisunvapautta, mutta kannustaa ihmisiä keskusteluun.
Toisaalta Yläjärvi pitää selvänä, että yleisön näkökulmasta Helsingin Sanomien toimittaja on myös vapaa-ajallaan Helsingin Sanomien toimittaja. Hän vertaa tilannetta esimerkiksi tuomareihin ja opettajiin.
”On monia professioita, joissa vapaa-aika ei ole yksiselitteistä”, hän sanoo.
Samoihin aikoihin Palkoahon tapauksen kanssa johto lähetti toimitukselle muistutuksen eettisistä ohjeistaan ja niiden sosiaalista mediaa koskevista kohdista.
”Suuren yleisön silmissä HS:n toimittaja yksityiseen someprofiiliin kirjoitetut viestit näyttäytyvät HS:n toimittajan mielipiteinä. Ollaan siis tarkkoina, kun kommentoimme poliittisesti tai yhteiskunnallisesti jakavia teemoja. Yleisön on voitava luottaa HS:n ja sen toimittajien riippumattomuuteen. Vahvalla tunnelatauksella kirjoitetut somekommentit rapauttavat helposti toimittajan uskottavuutta objektiivisena tiedonvälittäjänä ja vaurioittavat samalla myös HS:n uskottavuutta”, viestissä todettiin.
Tämän jälkeen Yläjärvi otti sosiaalisen median puheenaiheeksi niin sanotulla päätoimittajatunnilla, jossa toimitus keskustelee ajankohtaisista asioista. Palkoaho nosti oman tapauksensa esiin, kun työsuojeluvaltuutettu pyysi keskustelua varten esimerkkejä.
Sekä Palkoaho että Yläjärvi kehuvat päätoimittajatunnin keskustelua. He kertovat aiheen myös jakaneen mielipiteitä toimituksessa.
Erja Yläjärvi ei osaa sanoa, miten usein Helsingin Sanomissa on puututtu toimittajien sosiaalisen median kannanottoihin.
Hän kertoo kuitenkin katsovansa peiliin sen suhteen, että keskustelua pelisäännöistä ei ole hänen johdollaan käyty aiemmin.
”Meillä on ollut tarve isommalle journalistiselle keskustelulle somen suhteesta työhön”, hän sanoo.
Helsingin Sanomien someohjeistus on Yläjärven mukaan ollut vuosia muuttumaton. Myös hän näkee siinä tarvetta päivitykselle ja käytännön esimerkeille.
”Ennen puhuttiin Twitteristä ja Facebookista, nyt some on enemmän Instagramia ja TikTokia. Ne ovat kiistatta henkilökohtaisemman ja tunteellisemman ilmaisun alustoja. Meidän ohjeistuksemme on enemmän Facebookin ja Twitterin kulta-ajalta”, Yläjärvi sanoo.
Nyt ohjeiden päivitystyö on käynnissä, ja sen arvioidaan valmistuvan lokakuun loppuun mennessä.
Yläjärvi pohtii myös, miltä näyttää ulospäin, jos useampi Helsingin Sanomien toimittaja alkaa sosiaalisessa mediassa puhua voimakkaasti samasta asiasta samaan aikaan.
”Se herättää kysymyksen, ovatko jotkin asiat hesarilaisille tärkeämpiä kuin toiset.”
Yläjärven mukaan näin kävi esimerkiksi hallituksen rasismikohun aikana. Hän kertoo ajattelevansa, kuinka Helsingin Sanomille on ”hirvittävän tärkeää”, että se näyttäisi riippumattomalta yleisön silmissä.
”Väittäisin, että harvassa ovat läntisen maailman laatumedioiden päätoimittajat, jotka kannustavat ylitsevuotavaan aktivismiin toimittajan roolissa. Meidän riippumattomuuttamme yritetään kyseenalaistaa niin monelta suunnalta.”
Milla Palkoahon mukaan toimituksen tapahtumat osoittavat tarvetta kahdelle keskustelulle. Niistä ensimmäinen on se, mitkä ovat Helsingin Sanomien arvot, joita sen toimittajat voivat julkisesti edistää.
”Voisimmeko esimerkiksi sanoa olevamme feministejä? Minkä puolesta voimme ottaa julkisesti kantaa, varsinkin maailmassa, jossa asiat politisoituvat yhä enemmän?” Palkoaho kysyy.
Samaa aihetta on sivunnut myös tutkijatohtori Ilmari Hiltunen. Hän pohti viime vuonna Suomen Lehdistön kolumnissaan, mitkä ovat niin sanottuja ”konsensusaiheita”, joiden edistämiseksi julkaisun sallitaan toimivan.
Sellaisia ovat Hiltusen mukaan esimerkiksi demokratia ja urheilumenestys – mutta entä esimerkiksi koulukiusaamisen ehkäisy, ympäristönsuojelu ja rasismin vastustaminen?
”Nykyisenkaltaisen journalismin suurin tulevaisuuden haaste onkin, miten puhutella uskottavasti entistä sirpaloituneempaa yleisöä ja voittaa sen luottamus ympäristössä, jossa konsensuksen ala tuntuu kaventuvan jatkuvasti”, Hiltunen kirjoittaa.
Toinen Palkoahon odottama keskustelu koskee toimittajia sosiaalisessa mediassa. Hän erottaa toimituksessa kaksi koulukuntaa.
Heistä toiset eivät ole sosiaalisessa mediassa läsnä lähes ollenkaan, ja he ovat kasvaneet journalismin ideaaliin, jossa toimittaja on etäinen ja objektiivinen.
Palkoaho taas oli ennen Helsingin Sanomiin töihin tuloaan tehnyt yhteiskunnallista keskustelua herättäneen kansalaisaloitteen, pitänyt blogia ja ottanut aktiivisesti kantaa somessa. Hän uskoo, että hänen kaltaisiaan toimittajia tulee yhä enemmän.
”Minun olisi hassua heittäytyä nyt vanhan liiton toimittajaksi, kun olen ollut julkisesti jo montaa mieltä. Silloin ihmiset myös tietävät, mistä tulen ja pystyvät sen perusteella arvioimaan juttujani.”
EDIT: Oikaisu 14.10 klo 12.50: Milla Palkoahon sitaatissa oli virheellisesti HIFK, kun hän puhui HJK:n junnufutiskulttuurista.
Uusimmassa lehdessä
- Kaleva Median Juha Laakkonen ja Keskisuomalaisen Vesa-Pekka Kangaskorpi haluavat pitää suomalaisen median suomalaisessa omistuksessa. Pelkkä maakuntahenki siihen ei riitä.
- Media käsittelee vähemmistöjä pinnallisesti ja liian varovasti, kirjoittaa Ujuni Ahmed
- Tekoälysisällöt opettavat yleisön epäilemään, eikä se ole vain hyvä
- Toimitusosasto on yhteisöllisyyden ja virkistyksen paikka