Pääsiäisen jälkeinen tiistaiaamu alkoi osalla Yle Helsingin toimittajista poikkeuksellisesti. Puoli päivää oli tarkoitus viettää koulutuksessa omaa kirjoittamista pohtien.
”Sellainen leppoisa, ihana tilaisuus. Olin odottanut sitä tosi pitkään”, toimittaja Reeta Cremin, 49, sanoo.
Vain joitain minuutteja aloituksen jälkeen esihenkilö Maija Mokkila ilmestyi huoneeseen:
”Vantaalla kouluampuminen, kuka lähtee?”
Keikalle päätyi lähtemään lähimpänä ovea istunut Cremin. Se oli ensimmäinen kerta, kun hän puki päälleen luotiliivin.
Cremin saapui Viertolan koululle alle tunti ampumisen jälkeen ja aloitti suoran lähetyksen saman tien. Lähetysten väleissä hän keräsi tietoa ja jutteli paikalle saapuneiden vanhempien kanssa. Omien tuntemusten miettimiselle ei ollut aikaa.
Myöhemmin iltapäivällä viimeisten suorien lähetystensä aikana Cremin näki, kuinka koulusta päästettiin ulos vanhempia oppilaita. Osa näytti hyvin järkyttyneiltä. Silloin Cremin liikuttui.
”Tajusin, että nämä ovat varmaan niitä, joita poliisi on haastatellut ja jotka ovat olleet siinä tilanteessa.”
Tässä vaiheessa tiedettiin jo ampujan ikä, ja että yksi uhreista oli kuollut.
Viertolasta toimitukseen päästyään Cremin alkoi lukea viestejä, joita tulvi ystäviltä, työkavereilta, tutuilta ja entisiltä haastateltavilta Italiaa myöten. Vasta silloin hän alkoi itse kunnolla hahmottaa tapahtunutta. Illalla kotona Cremin oli väsynyt ja ärtyisä lapsilleen, mutta muuta tunnereaktiota ei tullut.
Seuraava päivä oli suunnitellusti vapaa. Silloin Cremin huomasi olevansa aivan poikki. Hän sai itsensä ylös sohvalta vasta iltapäivällä, kun työnantaja järjesti etäpurkutilaisuuden Viertolasta.
Itkin siinä hetken, kuinka maailma on ärsyttävä, hirveä paikka. Miksi tällaista voi tapahtua?
Reeta Cremin, Yle Helsingin toimittaja
Cremin laittoi kuulokkeet korvilleen ja lähti ulos. Kävellessään hän kuunteli muiden ajatuksia ja kertoi omiaan. Se helpotti oloa ja antoi tukea omiin tuntemuksiin.
”Tuli myös kiitosta työstä sekä vahvistus, että on ok tuntea ja olla inhimillinen. Oli tosi ihanaa kuulla se kaikki.”
Tunnereaktio itkuineen tuli kolmantena päivänä.
”Itkin siinä hetken, kuinka maailma on ärsyttävä, hirveä paikka. Miksi tällaista voi tapahtua?”
Myöhemmin Cremin osallistui vielä toiseen työnantajan järjestämään purkutilaisuuteen. Vertaistukea kollegoiden kesken jaettiin viestittelemällä.
Työpäivän aikana käsitellyt raskaat aiheet eivät yleensä seuraa Eevi Karvista kotiin. Viertola oli poikkeus.
Viime lokakuusta Iltalehden rikostoimittajana työskennellyt Karvinen, 26, kirjoitti kouluampumisesta lukuisia juttuja, eikä aihetta päässyt työpäivän jälkeen pakoon somessakaan, jossa keskustelu ja huhumylly kävivät kovilla kierroksilla.
”Kolmantena päivänä tuntui tosi vaikealta mennä töihin.”
Hän kuitenkin kiittelee tilanteen hoitoa ja tunnekulttuuria toimituksessaan yleisestikin. Työkaverit kyselivät jaksamista, johto muistutti työterveyden palveluista ja uutispäällikkö vetäytyi Karvisen kanssa päivittäin kahden kesken juttelemaan.
Viertola-uutisoinnin ollessa kuumimmillaan Karvinen sanoi uutispäällikölle pitävänsä itkutauon lounaan jälkeen.
”Haluatko olla yksin vai haluatko että halataan”, tämä kysyi.
Karvinen kävi itkemässä parin minuutin ajan yksinään. Se tuntui puhdistavalta.
Tauon jälkeen hän palasi tekemään loppuun taas yhden Viertolasta kertovan jutun. Päivän päätteeksi hän sai kirjoittaa kokonaan toisesta, kevyemmästä aiheesta.
”Se oli ihanaa.”
Vuodesta 2007 Ylessä työskennellyt Reeta Cremin kokee, että työntekijöistä on pidetty talossa hyvää huolta niin kauan kuin hän on siellä ollut. Creminin pomot ovat olleet empaattisia kautta linjan. Silti tunteiden käsittelyn kulttuuri on viime vuosina hänen mukaansa muuttunut entistäkin sallivammaksi.
”Nuoret puhuvat nykyään enemmän tunteista, se on tosi hyvä asia. Suomalaisten pitäisi entistä enemmän puhua siitä, miltä jokin tuntuu.”
Cremin arvelee, että purkutilaisuuksiin on aiemmin saatettu suhtautua vähättelevästi ja lähdetty ennemmin kaljalle.
Sekä Yle Helsingin päällikkö Maija Mokkila että Iltalehden julkaisupäällikkö Tuukka Matilainen kertovat sähköpostitse, että toimittajia kannustetaan matalalla kynnyksellä keskustelemaan esihenkilöidensä kanssa ja hakeutumaan työterveyspalveluihin. Lisäksi järjestetään koulutuksia ja saatavilla on tietopaketteja ikävien tilanteiden käsittelyyn.
Eevi Karvisen mieltä lämmitti, kun vanhemmat kollegat tulivat kysymään jaksamista ja kertoivat olevansa ”aivan rikki” Viertola-tapauksesta. Se loi uskoa siihen, että herkkyys ei sulje pois ammattimaisuutta.
Karvisella on myös työkaveri, joka kannustaa polkemaan jalkaa, jos jokin ottaa hermoon.
”Sitten me poljemme pihalla jalkaa. Sekin jo helpottaa.”
Karvinen on huomannut, että pystyy töissä suhtatutumaan kylmänviileästi samoihin asioihin, joista lukeminen vapaa-ajalla menee tunteisiin.
”Se ei ole tarkoituksellista itsensä kovettamista, se vain tulee työilmapiirissä.”
Enimmäkseen juttujen aiheet eivät mene ihon alle Creminilläkään. Vaikeissa tilanteissa auttaa, kun oma työrooli on selkeä.
”Ymmärtää, että tilanne on kauheaa osallisille, mutta juuri tämä asia ei ole tapahtunut minulle. Niin siihen pystyy ottamaan etäisyyttä.”
Itsensä Cremin näkee empaattisena ja tunteellisena. Hän haluaa pitää kiinni toimittajaisänsä antamasta ohjeesta: ei saa kyynistyä.
”Toki työssä tulee hetkiä, jolloin ajattelee, että taas tätä samaa. Mutta isommalla skaalalla se ei ole hyväksi.”
Uusimmassa lehdessä
- Toimitukset kalastelevat nuoria lyhytvideoilla, mutta heidän elämänsä uhkaa jäädä varjoon journalismissa. Se on kohtalokasta lukutaidolle ja median tulevaisuudelle, sanoo tutkija.
- Inhimillisten kohtaamisten pitäisi olla toimituksen voimavara
- Tasa-arvovaltuutettu patistaa liittoja neuvottelemaan vanhempainvapaista
- Lokale reportern nominerades till Snöspaden – så reagerade Åland
