Lyyra Virtasta, Mikko Pelttaria ja Sara Kelemenyä on kutsuttu ”agendajournalisteiksi”. Itse he ajattelevat toteuttavansa journalismin perustehtävää.

”Minusta on pyritty tekemään epäluotettava sillä, että minua on kutsuttu aktivistiksi”

Harva suomalainen toimittaja kutsuu itseään sateenkaarijournalistiksi. Lyyra Virtanen, 26, kokee termin omakseen.

”Se on tarkenne, että olen erikoistunut tähän asiaan. Olen journalisti, joka on kirjoittanut sateenkaariaiheista ja tietää niistä.”

Termi ei ole Virtasen mielestä ulossulkeva tai vakava – sitä voi käyttää tilanteen mukaan tai olla käyttämättä. Virtanen itse on tehnyt niin uutis- kuin kulttuurijournalismia. Tällä hetkellä hän työskentelee toimittajana Ylen Abitreeneissä.

Virtasen erikoisosaaminen on syntynyt lumipallon lailla: mitä enemmän hän on kirjoittanut ja verkostoitunut, sitä enemmän hän on saanut juttuvinkkejä vähemmistöön kuuluvilta.

”Joidenkin haastattelujeni lopussa haastateltava on sanonut, ettei olisi uskaltanut puhua tästä aiheesta kenellekään muulle. Hän on lukenut juttujani ja nähnyt, että osaan käsitellä näitä asioita sensitiivisesti.”

Sensitiivisyydellä Virtanen tarkoittaa sitä, että hän pitää toimittajana huolta oikeiden termien käytöstä eikä mässäile henkilökohtaisilla asioilla. Hänen mukaansa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä tehdään edelleen myös loukkaavia juttuja – oli se sitten tahallista tai tahatonta.

Virtanen oli perustamassa Suomen ainoaa JSN:n piirissä olevaa sateenkaarimediaa Kehrääjää vuonna 2019. Viime vuonna Seta ry myönsi hänelle Asiallisen tiedon omena -palkinnon tunnustuksena sateenkaari-ihmisten elämää ja oikeuksia koskevan tiedon esiintuomisesta. Lisäksi opiskelijayhdistys Qaareva on palkinnut hänet esimerkiksi vuoden queer-asiantuntijana.

Aktivistiksi Virtanen ei kuitenkaan itseään miellä.

”Jos teen jotenkin uudenlaista journalismia, olen silti journalisti. Haluan samalla tavalla edistää asioita ja tuoda niitä ihmisten tietoisuuteen kuin toivottavasti kaikki muutkin journalistit.”

Sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjä on käsitelty viime vuosina aiempaa enemmän, ja aihe herättää usein paljon kommentointia.

Vuonna 2022 Virtanen pohti Iltalehdessä julkaistussa kolumnissaan, miksi selkeän transvastaisia yhdistyksiä oli kutsuttu eduskunnan kuulemiseen translain käsittelyssä. Silloisessa Twitterissä häntä kuvailtiin ”transaktivistiksi”.

Samana vuonna Virtanen tuotti Ylelle Queerruutu-nimisen videosarjan. Videoihin tuli Tiktokissa kymmeniä, Virtasen arvion mukaan satojakin kommentteja siitä, miksi Yle tekee puolueellisia videoita. Videoilla Virtanen muun muassa haastatteli sateenkaari-ihmisiä heidän omista kokemuksistaan. Vastaavaa puolueellisuuskommenttien vyöryä hän ei ole huomannut muissa teemasarjoissa. Maanviljelijänaisesta kertovien videoiden kommenteissa ei esimerkiksi kysytty, miksi Yle tukee maataloutta.

Aktivistin lisäksi Virtasta on kutsuttu netissä agendajournalistiksi. Yleisesti tätä sanaa käyttävät lukijat ja esimerkiksi populistipoliitikot, jotka eivät ole tyytyväisiä jutun aiheeseen tai näkökulmaan. Virtanen kokee ainakin omalla kohdallaan, että kyse on hiljentämisyrityksistä.

”Minusta on pyritty tekemään epäluotettava sillä, että minua on kutsuttu aktivistiksi. Siinä haetaan sitä, että juttujeni taustalla olisi jokin puolueellinen agenda.”

Virtanen kuuluu itsekin vähemmistöön: hän on muunsukupuolinen ja biseksuaali.

Kun kirjoittaa itseään koskettavista aiheista, voi joutua ikäviinkin tilanteisiin. Se ei kuitenkaan Virtasen mukaan vaikuta siihen, miten hän kirjoittaa. Jos haastateltava sanoisi jotakin loukkaavaa, hän miettisi, onko sitä ylipäätään relevanttia laittaa juttuun.

Virtanen ei näe ongelmaa siinä, jos toimittaja on vapaa-ajallaan aktivisti. Hänestä toimittajan ammattitaidon todistaa hänen juttujensa taso.

”Jos valehtelee tai värittää jotakin asiaa, se on tietysti epäeettistä ja huonoa journalismia. Mutta jos joku on aktivisti, en näe, että on reilua tuomita ennen kuin on nähnyt, mitä tämä henkilö oikeasti kirjoittaa.”

”Pystyn perustelemaan, että voin tehdä työni hyvin ja silti olla luonnon puolella.”

---

Ympäristöaiheisiin erikoistunut tiedetoimittaja Mikko Pelttari, 40, pyrkii elämään ympäristön kannalta suotuisaa ja kestävää elämää.

”Haluaisin silti ajatella, että se, että olen kirjoittanut metsistä ja ilmastotutkimuksesta, on yksi merkittävimpiä ympäristötekojani.”

Pelttari toimi viime vuonna Apu-lehden kestävyyskirjeenvaihtajana. Hän haluaa olla lukijoille rehellinen siitä, että hänen arvonsa ohjaavat näkökulmien valintaa.

”Ajattelen myös, että minulta tilataan juttuja sen takia, että olen omasta kiinnostuksestani ja arvojeni takia perehtynyt näihin asioihin. Se on tilaajan ja lukijankin kannalta hyvä asia.”

Niin journalismi kuin kansalaisvaikuttaminen ovat demokratian kulmakiviä, Pelttari toteaa. Hänen mielestään luonnonsuojeluaiheinen journalismi eroaa aktivismista esimerkiksi niin, että jälkimmäisellä on usein jokin etukäteen määritelty tavoite.

”Journalistille on hyvä, jos hän ei ole kovin kiintynyt omiin mielipiteisiinsä. Kun juttelee tutkijoiden kanssa päivät pitkät, omat ajatukset voivat myös muuttua.”

Pari vuotta sitten Pelttari teki kollegoineen suoaiheisen juttuprojektin, jonka vuoksi hän kiersi puhumassa lukiolaisille soiden käytöstä ja siihen liittyvistä konflikteista. Twitterissä tätä kutsuttiin kommunistipropagandaksi.

Ympäristökysymyksiä on Pelttarin mielestä pyritty liittämään niin sanottuihin kulttuurisotiin, joissa vasemmiston ajatellaan uhkaavan oikeiston arvoja. Ajatellaan, että jos joku on vihreä, hän on myös punainen, ja siksi epäilyttävä, Pelttari kuvailee. Ajattelutapa on uinut Suomeen angloamerikkalaisesta kulttuurista.

Hän lisää, että ilmastonmuutos ja luontokato ovat vaikeita asioita mistä tahansa arvopohjasta tuleville.

”Ympäristönsuojeluun liittyy myös asioita, jotka voidaan jakaa ihan mistä tahansa arvopohjasta lähtien. Koetan kirjoittaa kenelle tahansa, koska ympäristökriisi on ihan kenen tahansa asia.”

Pelttari ei ole kovin aktiivinen somessa, mutta joskus hän puhuu siellä metsistä. Sekä henkilökohtaisen tilin sisällöissä että journalismissa hänen näkökulmansa on metsien ja kestävämmän metsätalouden puolella.

”En tietenkään halua leimautua mitenkään negatiivisella tavalla. Jos jakaisin somessa jotain, haluaisin tehdä taustatyöt yhtä hyvin kuin mitä teen töissä.”

Agendajournalisti-käsitettä käytetään Pelttarin mukaan ”leimakirveenä” silloin, kun yksittäinen toimittaja kirjoittaa paljon vallitsevien normien vastaisesta tai yhteiskunnallisesti vaikeasta aiheesta. Hän huomauttaa, että tähän juttuun valikoituneet aiheet ovat sellaisia, joiden parissa toimii myös aktivisteja. Sellaisia aiheita eivät ole esimerkiksi eläkkeet tai säästäminen, jotka koetaan neutraaleiksi.

Pelttarin mielestä olisi pelkästään hyvä, jos hyvinkin erilaisista taustoista tulevat ihmiset tekisivät esimerkiksi ilmastoaiheista journalismia tosissaan, tutkimustiedosta käsin.

”Pystyn aina perustelemaan sen, että voin tehdä työtäni hyvin ja silti olla esimerkiksi luonnon puolella. Siinä ei ole ristiriitaa. Se ei tarkoita, etten haluaisi kuulla vastakkaisia mielipiteitä, eikä sitä, että minulla olisi jokin viimeinen totuus mistään asiasta.”

Hänen mukaansa monipuolista ja rohkeaa journalismia tarvitaan, jotta poliittisesti ja kulttuurisesti vaikeistakin näkökulmista pystytään puhumaan.

”En luule oman toimintani vaikutuksista liikoja, mutta koen, että rikkaalla julkisella keskustelulla on paikkansa ja se voi vaikuttaa asioihin.”

”Medialla on iso rooli siinä, miten monet asiat ovat menneet eteenpäin”

---

Sara Kelemeny, 32, työskentelee Ylellä koltansaamenkielisenä toimittajana. Vuonna 2019 hänet valittiin Ison-Britannian yleisradioyhtiö BBC:n sadan vaikutusvaltaisimman ja innoittavimman naisen listalle. Perusteluna oli saamen kielen aseman edistäminen Suomessa.

Henkilöbrändeistä on tullut viime vuosina yhä olennaisempi osa journalismia. Siksi Kelemeny on pohtinut, voiko toimittaja olla myös vaikuttaja. Hän kertoo hätkähtäneensä, kun jossain tituleerattiin häntä aktivistiksi.

”Olin siitä yllättynyt – itse näen aktivismin journalismin ulkopuolisena asiana.”

Hän kuvailee olevansa ennemmin aktiivinen toimittaja, joka tuo esiin saamelaisiin ja ihmisoikeuksiin liittyviä kysymyksiä.

”Työskentelen saamenkielisenä toimittajana vähemmistömediassa, jolla on oma lakisääteinen tehtävä – joku voi sanoa sitä aktivismiksi. Minulle se on ennen kaikkea journalismia.”

Kun Kelemeny seurasi saamelaiskäräjälakia koskevaa keskustelua sosiaalisessa mediassa vuonna 2022, hän pohti monesti, kirjoittaisiko siitä jotakin omassa somessaan. Hän päätti kuitenkin jättää kirjoittamatta.

”Enemmän toivon, että pystyn oman työn kautta vaikuttamaan ja tuomaan esiin faktatie-toa asiasta kuin asiasta.”

Kelemeny tunnistaa omassakin työssään sen, että journalismiin kohdistuu paljon vaikuttamisyrityksiä. Kritiikin saaminen on julkisessa työssä normaalia, mutta henkilöön kohdistuva vihapuhe ja hiljentämisyritykset ovat yhä yleisempiä. Esimerkiksi Kelemenyn kieli- ja ammattitaitoa on kommentoitu keskustelupalstoilla, ja hän kokee kohdanneensa myös jonkinlaista maalittamista.

Poliittisen keskustelun polarisoituminen on tehnyt toimittajan työstä haastavaa, Kelemeny sanoo. Syytöksiä agendajournalismista kuulee viikoittain.

”Kun nostetaan esiin vähemmistö, oli kyse sitten sukupuoli- tai seksuaalivähemmistöön tai alkuperäiskansaan kuuluvista ihmisistä, siitä tulee aina jonkinnäköistä valitusta.”

Saamelaismediaa on Kelemenyn mukaan syytetty siitä, että se valitsee puolen.

”On valitettavaa, että usein saamelaismedian uutisointia katsotaan sillä silmällä, että toimittaja on tästä samaa mieltä, kun on tehnyt tästä asiasta uutisen.”

Työssään Kelemeny tukeutuu Journalistin ohjeisiin. Myös työpaikan arvot ja säännöt ohjaavat tekemistä ja lisäävät luottamusta omaan ammattimaisuuteen.

”Koen, että vaikka olisin eri mieltä, pystyn kirjoittamaan uutisen asiasta ottamatta kantaa. En itse ota kantaa, mutta annan äänen niille, jotka voivat ottaa.”

Kelemeny kertoo olevansa tyytyväinen siitä, että journalismi on aiempaa moniäänisempää ja ottaa esille asioita, joista ei ole ennen uskallettu puhua. Hän toteaa, että medialla on iso rooli siinä, että asiat ovat menneet eteenpäin.

”Ei tarvitse mennä kuin ihan muutama vuosikymmen taaksepäin ja nähdään, miten saamelaiset esitetään kurjana kansana, jonka kieli on kuolemassa.”

Kelemeny on huomannut, miten syrjityt kansat ja ihmiset ovat nousseet tekemisen kohteista tekijöiksi. Hän itsekin halusi toimittajaksi tuodakseen esiin saamelaisyhteisön sisältä nousevia tarinoita. Hän toteaa, että on todella tärkeää saada vastaanottaa uutisia omalla kielellään.

”Se on sellainen sydämen palo, joka saa itseni pysymään edelleen toimittajana. Koen ja tunnen suurta ylpeyttä siitä, että saan nostaa omasta yhteisöstäni asioita esille.”