Toimittaja Marianne Riialin pieni poika kuoli yllättäen marraskuussa 2018. Kyse oli kätkytkuolemasta.
Riiali oli tuolloin ollut useita vuosia vakituisessa työsuhteessa aikakauslehtien yhteistoimituksessa Sanomalla. Pojan kuoleman aikaan hän oli hoitovapaalla.
Töissä oli paljon tuttuja ja kollegoita, joista osa läheisiäkin. Kun suru-uutiset kantautuivat töihin, vain muutama työkaveri oli yhteydessä. Työpaikalta tuli toimituksen yhdessä allekirjoittama surunvalittelukortti. Muuten Riiali koki jääneensä vaille työyhteisönsä tukea. Silloinen esihenkilö ei missään vaiheessa ottanut henkilökohtaisesti yhteyttä.
”Ihmisten on helpompi vaieta”, Riiali sanoo.
”Tuskin kukaan tieten tahtoen toimi ajattelemattomasti.”
Poikansa kuoleman jälkeen Riiali jäi yhdeksän kuukauden mittaiselle sairauslomalle ja heti sen päätyttyä äitiysvapaalle. Hän oli poissa työelämästä kaikkiaan kaksi ja puoli vuotta.
Sairausloman saaminen lapsen kuoleman jälkeen ei ole yksinkertaista, sillä sitä varten vaaditaan lääketieteellinen diagnoosi.
”Useampi lääkäri olisi halunnut diagnosoida minulla masennuksen. En hyväksynyt sitä, koska masennus ei synny yhdessä yössä. Suruun taas ei ole diagnoosia”, Riiali sanoo.
”Lopulta sain neuvoteltua itselleni osuvamman diagnoosin, traumaperäisen stressihäiriön. Myöhemmin sairauslomaa jatkettiin sopeutumishäiriö-diagnoosilla, joka on sekin vähän kummallinen. Oliko minussa häiriö, kun en heti sopeutunut lapseni kuolemaan?”
Vanhoista kollegoista muutama eli parhaansa mukaan mukana Riialin perheen surussa.
”Yksi työkaveri tuli käymään”, Riiali sanoo.
”Muistan, kuinka hän itki olohuoneen sohvallamme, ja se tuntui lohduttavalta. Hän myötäeli, ei paennut. Pari entistä kollegaa auttoi hautajaisjärjestelyissä, pesi pyykkiä ja toi ruokaa heti kuoleman jälkeen.”
Lopulta työelämään oli helppo palata, sillä aikaa oli kulunut ja työyhteisö ja työnkuva olivat uudet. Riialille oli sairausloman ja äitiysvapaan aikana järjestynyt uusi työ Helsingin Sanomista.
”Yritin tehdä minun kohtaamiseni uudelle työyhteisölle mahdollisimman helpoksi, ja kertoa itse, kuka olen ja miksi palaan vasta nyt töihin oltuani pitkään vain nimenä listoilla. Että olen menettänyt lapseni. Se helpotti itseäni ja sain avoimuudesta hyvää palautetta useammalta kollegaltakin.”
Tärkeää oli myös, että uusi esihenkilö suhtautui menetykseen hyvin. Hän esitti osanoton ja tuntui Riialin mukaan aidosti myötäelävän.
”Arvostin sitä.”
Riiali sanoo ajatelleensa, että työyhteisöön vaikuttaa väkisinkin, jos joku sen jäsen on kokenut ison menetyksen.
”Halusin olla suora. En halunnut, että kahvitauolla aletaan miettiä, voiko puhua perheestä, tai että ihmiset olisivat seurassani jotenkin varuillaan”, Riiali sanoo.
”Varmasti uuteen yhteisöön sopeutumisessa auttoi se, että en palannut töihin liian pian. Ei kai kukaan ensisijaisesti halua mennä käsittelemään suruaan työpaikalle.”
Vai haluaako? Toiselle Helsingin Sanomien toimittajalle, Anna-Stina Nykäselle työpaikka toimi nimenomaan pakopaikkana, turvana johon Nykänen pääsi pakoon musertavaa suruaan.
Nykäsen isä kuoli tammikuussa 2019. Seuraavana päivänä kuoli hänen siskonsa, ja vain reilu puoli vuotta myöhemmin kuoli Nykäsen aviomies, toimittaja Heikki Haapavaara.
Nykänen oli sairauslomalla vain kaksi viikkoa. Työterveyshoitaja ilmoitti, että sairauslomaa pitäisi käydä hakemassa aina Helsingistä. Tuolloin Porvoossa asuneelle Nykäselle vaatimus tuntui ensin kohtuuttoman raskaalta. Sitten hän ajatteli, että voisi yhtä hyvin mennä töihin.
”Ihanat kollegani ja esihenkilöni Anssi Miettinen tulivat vastaan”, Nykänen kertoo.
”He sanoivat, että jos haluat, voit tulla tänne töihin. Katsotaan mitä jaksat tehdä, eikä ole pakko tehdä mitään. Voit vaikka istua vain kahvihuoneessa.”
Nykänen kuvailee tarjottua mahdollisuutta äärimmäisen tärkeäksi. Kotona oli pakko pysyä kasassa jo pojan vuoksi, mahdollisuutta romahtaa itkemään ei ollut.
Nykänen kehuu muutenkin Hesarin auttamisvalmiutta surun eri vaiheessa: Isän kuolinilmoituksen sai lehteen alennuksella. Puolison kohdalla käytännön asioiden hoitamista vaikeutti alussa se, että apua olisi tarvittu Singaporessa, koska Nykäsen aviomies kuoli lentokoneessa pian nousun jälkeen. Esihenkilö olisi ollut valmis lähettämään kriisiapua sinne.
Työpaikalla Nykänen saattoi puuhastella juttujen parissa ilman tunnetta, että on pakko koittaa olla reipas. Itku alkoi tulla usein jo siinä vaiheessa, kun bussi lähestyi Helsinkiä, Nykänen kertoo.
”Töihin päästessäni itkin joskus jo valmiiksi. Sitten joku tuli hetkeksi istuskelemaan kanssani kokoushuoneeseen.”
Kollegat tiesivät, miten tärkeää työ Nykäselle on.
”Olen kuitenkin ollut Hesarissa vuodesta 1989”, Nykänen sanoo.
”Ne ihmiset ovat nähneet entiset poikaystäväni ja nähneet minun ja Heikin suhteen alusta saakka. Minua kohdeltiin sillä ymmärryksellä, että olen sama ihminen kuin aiemminkin.”
Nykänen korostaa, että hänelle ei asetettu Sanomatalossa minkäänlaisia paineita suoriutua mistään.
”Enhän minä edes muista niistä ajoista juuri mitään”, hän sanoo.
”Mieheltäni oli kuollut tytär kaksi vuotta ennen suhteemme alkua. Hän oli käsitellyt suruaan samalla tavalla. Palasi töihin, suoriutui töistään ja totesi myöhemmin, ettei muista mitään.”
Nykäsen kauhea vuosi oli hädin tuskin ohi, kun koronavirus rantautui Suomeen alkuvuodesta 2020. Ihmiset lukittautuivat koteihinsa. Nykäsestä uusi koti Helsingissä tuntui sietämättömän tyhjältä, aikuinen poikakin oli juuri lähtenyt armeijaan. Myös Hesarin toimitus tyhjeni.
Uusi selviytymiskeino löytyi Hesarille kirjoitetuista Yksin kotona -kolumneista, eräänlaisesta julkisesta koronapäiväkirjasta.
”Minulle tuli paniikki. Ajattelin, että varmaan sekoan yksin. Sanoin, että haluan tehdä jutun joka päivä”, Nykänen kertoo.
Nykänen on Hesarin nimekkäitä toimittajia, jotka huomataan kaupungilla, ja joille tullaan juttelemaan marketin hyllyväleissä. Hänen lukijasuhteensa on ollut läheinen pitkään, mutta Yksin kotona -kolumnien kirjoittaminen nosti sen aivan uudelle tasolle.
”Lukijat rupesivat ihan uudella tavalla kannattelemaan minua”, hän sanoo.
”Luin joka aamu sängyssä puhelimesta lukijoiden kirjeitä ja sähköposteja. Toimittajillehan yleensä vain vittuillaan, ja me olemme ammattien arvostuksessa ihan pohjalla.”
Pääsiäisenä 2020 tuntematon perhe toi pääsiäisaterian Nykäsen oven eteen.
”Että kun me joka tapauksessa laitetaan safkaa, niin me voidaan tuoda sullekin.”
Surevan kohtaaminen työpaikalla vaatii tunnetaitoja, kykyä asettua toisen asemaan.
Journalistin Journalistiliiton luottamushenkilöille lähettämän suppean kyselyn mukaan mediatalojen varautumisen tavat vaihtelevat. Kovin vahvoja rakenteita vastanneiden luottamushenkilöiden työpaikoilla ei surevan työntekijän varalle ollut.
Keskisuomalaisen Heikki Kärjen mukaan talossa ei ole tarkkoja käytäntöjä tai ohjeistuksia, vaan lähiesimies harkitsee tilannetta tapauskohtaisesti.
Kärjen mukaan läheisen kuolemantapauksen jälkeen sureva työntekijä on lähetetty yleensä kotiin, ja sovittu että tilannetta tarkastellaan seuraavalla viikolla. Vapaita ei ole vähennetty kertyneestä lomasaldosta.
”Olen kuullut useamman kerran kiitoksia siitä, kuinka vapaata on talolta järjestynyt nopeasti ja tarvittava määrä”, Kärki sanoo.
Työterveyssopimukseen Kärki ei ole tyytyväinen. Ensimmäiselle lääkärikäynnille pääsee sujuvasti, mutta sopimus ei kata juurikaan hoitoa.
”Arviointikäynti katetaan, mutta hoito menee omasta pussista, myös kriisiterapia.”
Läheisten kuolemasta tulleita surutilanteita on toimituksessa käsitelty pitkälti surijan ehdoilla, Kärki sanoo.
”Osa on halunnut puhua enemmän kollegoille tai esihenkilölle. Osa on tehnyt selväksi, että haluaa töissä keskittyä työasioihin.”
Kalevan pääluottamushenkilö Hanna Kuonanoja kertoo, että surutapauksissa vapaata on aina saanut.
”Se vaihtelee, onko vapaa palkallista vai palkatonta.”
Palkallisia vapaita ovat Kalevassa lähiomaisen sairastumispäivä, kuolinpäivä ja hautajaispäivä. Lisäksi esihenkilön kanssa voi sopia tarvittavan määrän palkattomia vapaapäiviä esimerkiksi hautajaisjärjestelyjä varten. Näihin voi käyttää liukumia, rästivapaita ja lomapäiviä.
”Jos ihminen ei koe itseään työkykyiseksi, kannattaa luonnollisesti kääntyä työterveyden puoleen hoidontarpeen arviointia ja sairauslomatodistusta varten”, Kuonanoja sanoo.
Kalevassa työterveyssopimus kattaa kaksi työterveyspsykologin käyntiä sairauden tai hoidon arvioimiseksi, kun kyseessä on muu kuin työperäinen tilanne.
Etelä-Suomen Median pääluottamushenkilö Petri Lyy huomauttaa työehtosopimuksenkin mahdollistavan lyhyen palkallisen poissaolon esimerkiksi läheisen kuolinpäivänä.
Konsernin käytäntö ei kuitenkaan mahdollista sairauspoissaoloa esihenkilön luvalla, vaan surevan on hakeuduttava työterveyshuoltoon, Lyy sanoo.
”Jos sairauspoissaolo pitkittyy, konserni kannustaa esihenkilöitä pitämään säännöllisesti yhteyttä työntekijään ja pohtimaan ennakolta työhön palaamista”, Lyy sanoo.
”Työhön ja arjen rutiineihin paluuseen tarjotaan tukea. Konserni auttaa pohtimaan työn keventämistä.”
Työterveyslaitoksen työterveyspsykologi Heli Hannosen mukaan on vaikea laatia työpaikoille kaikenkattavia ohjeita surun kohtaamiseen. Työkykyyn vaikuttavaan suruun reagoiminen kytkeytyy työpaikkojen varhaisen tuen ohjeisiin.
”Olisi hyvä, että esihenkilö koulutettaisiin niiden soveltamiseen eri tilanteissa, myös tällaisen surun kohdatessa”, Hannonen sanoo.
”Mutta on työpaikkoja, joissa näin ei ole.”
Olennaista Hannosen mukaan on kysyminen ja kuunteleminen. Esihenkilön rooliin istuu hyvin kysyä surun eri vaiheissa, millaista tukea ihminen tarvitsee, Hannonen sanoo.
”Monen selviytymiskeino on jatkaa töissä kuin mitään ei olisi tapahtunut, ettei tarvitse surra ympäri vuorokauden. Monelle taas on tärkeää, että työpaikka ottaa hänen surunsa huomioon ja antaa aikaa surra.”
Varhaisen tuen malli sopii hyvin myös surevan tukemiseen hänen palatessaan töihin. Silloinkin esihenkilön on tärkeää kysyä, mihin työtehtäviin ihminen kykenee ja olisiko työtä kenties syytä keventää.
Ohje kuunnella pätee myös muihin kollegoihin. Kaikki eivät halua jatkuvaa huomiota henkilökohtaiselle surulleen – mutta sekin selviää vain kysymällä, ei vaikenemalla.
”Aina voi kysyä, voinko auttaa jotenkin, ja haluatko kertoa, kuinka jaksat”, Hannonen sanoo.
Heli Hannosen mukaan on tyypillistä, että suru huomioidaan hyvin, kunnes hautajaiset ovat ohi.
”Sen jälkeen muiden arki palaa usein ennalleen”, Hannonen sanoo.
”Surevan arki taas ei palaa ennalleen. Esihenkilön olisi hyvä kysyä tässäkin vaiheessa, millaista apua sureva tarvitsisi.”
Toisen surusta puhuminen ja voinnin kysyminen voi olla vaikeaa, koska tunteet tarttuvat, Hannonen sanoo.
”Pintaan voi nousta omia ahdistuksia. Tai voi tuntea olonsa voimattomaksi. Se voi olla kuormittavaa”, hän sanoo.
”On ihan inhimillistä, että aina ei jaksa ja kykene. Olisi kuitenkin tärkeä muistaa, että toisen auttamisessa ei ole kyse auttajan omista tunteista. Voi tuntua lattealtakin sanoa, että otan osaa. Mutta ei se ole ja se riittää kyllä!”
Hannonen kehottaa työpaikkoja muistamaan myös surun kohdanneet freelancerit.
”Vaikkei se ehkä työnantajavelvollisuuksiin kuulukaan, ajattelen, että hyvällä työpaikalla esihenkilö muistaa kysyä myös menetyksen kokeneelta freelancerilta, miten hän jaksaa.”
Surevan kohtaaminen ei vaadi suuria, Marianne Riiali sanoo.
”’Olen pahoillani’ on oikein hyvä lause. Se osoittaa, että toinen on huomioinut menetyksen ja voidaan keskittyä töihin.”
Mitä sitten ei kannata sanoa?
Marianne Riialin mukaan on tärkeää olla tuomatta itseään ja omia surujaan esiin, kun on kyse toisen henkilön akuutista menetyksestä.
”Sureva ei halua kuulla, että sinultakin kuoli äiti, jos hän on itse menettänyt lapsen. Se on monella tapaa hyvin erilainen menetys, ei verrattavissa lapsen kuolemaan”, Riiali sanoo.
”Älä myöskään sano, että tiedät, miltä surevasta tuntuu. Et voi tietää. Älä tee oletuksia surevan olosta tai siitä, kuinka kauan surua kestää.”
Riiali kirjoitti kesäkuussa 2020 poikansa kuolemaan liittyvistä tunnoista esseen Helsingin Sanomiin. Lapsen kuolema on valtava tabu, Riiali kirjoitti:
”Siitä ei puhuta, siitä ei haluta kuulla, sitä ei mielellään edes ajatella. Tästä seuraa se, että vanhemmat, jotka menettävät lapsensa, jäävät kestämättömän yksin.”
Kirjoittamisella oli oma tärkeä osansa suruprosessissa, hän sanoo nyt.
”En toimittajana halua yleensä mitenkään tuoda itseäni esiin”, hän sanoo.
”Koin kuitenkin aiheen niin tärkeäksi, että halusin lisätä ymmärrystä siitä, mitä suru lapsen menettämisestä on. Saan tästä tekstistä edelleen kiittävää palautetta.”
Työhön palattuaan Riiali on käsitellyt kuolemaa jutuissaan aiempaa enemmän. Hänen mukaansa ajatuksena on, että suru ja kuolema ovat valtavan isoja aiheita, joista puhutaan edelleen liian vähän ja liian varovasti. Puhetta tarvitaan lisää.
Omaa kokemustaan pohtiessaan Riiali sanoo, että empaattinen sähköpostiviesti entiseltä esihenkilöltä olisi ollut edes jotakin.
”Mutta eniten olisin arvostanut, että hän olisi esittänyt osanoton ja kysynyt, voisiko hän jotenkin esihenkilönä tukea minua.”
Uusimmassa lehdessä
- Paikallismedia kytkee ihmiset yhteisöönsä. Alajärvelle muuttanut Jukka Vuorio huomasi tarttuvansa pikkukunnan uutisiin sitä painokkaammin, mitä synkemmältä maailma muussa mediassa näyttää.
- Yleisön luottamus täytyy ansaita yhä uudelleen
- Journalistin ohjeiden uudistusehdotukseen paljon kommentteja – ”On jätettävä tilaa myös journalismin houkuttelevuudelle”
- Palkaton sairauspäivä huolettaa – liitto ei hyväksy ehdotusta, jos sitä esitetään neuvotteluissa
