Karjalaisen suvussa on journalisteja ­kolmessa sukupolvessa. Kaikki opiskelivat muita aloja, mutta päätyivät lopulta toimittajiksi.

Mirja Karjalainen (o.s. Kosonen), 87, Kuopio

”Äidinkielen opettajani Savonlinnan tyttölyseossa sanoi, että sinusta taitaa tulla toimittaja. En edes tiennyt, mitä sellainen sana tarkoittaa, ja lähdin opiskelemaan valtiotieteitä Helsinkiin.

Tätini sukulaiset omistivat sanomalehti Itä-Savon osakkeita ja suosittelivat laudatureja kirjoittanutta sukulaistyttöään kesätoimittajaksi. Astuessani toimituksen ovesta tuntui kuin olisin kotiin tullut. Pääkaupunkiseutua en silti ollut vielä valmis jättämään. Opintojen ohessa työskentelin Yhtyneiden Kuvalehtien mainososastolla, jossa opin ison median rakenteet ja valtapelin.

Kuopioon muutin graduvaiheessa, kun kesätöissä tapaamani mukava urheilutoimittaja Jarmo Karjalainen kertoi saaneensa paikan Savon Sanomista. Hän sittemmin sattui kuulemaan, että Helsingin Sanomat etsi osaavaa aluetoimittajaa.

’Minulla on sellainen eukko, sen sinä otat’, Jakke sanoi HS:n toimitussihteeri Pekka Hiekkalalle.

Kuopion aluetoimitus sijaitsi aluksi keittiömme nurkassa. Kahdeksan vuoden aikana pääsin kirjoittamaan suuristakin yhteiskunnan ja talouselämän hankkeista, joita ei tavallisesti uskottu naistoimittajien haltuun.

Samalla perhe kasvoi kahdella lapsella, Markuksella ja Anterolla. Äitiysloma oli lyhyt, joten ilmoitimme lehdessä: Hyvän äidin kiltti tyttö saa paikan kotiapulaisena.

Aluetoimitukset kehittyivät nopeasti ja ne siirrettiin tiloihin, joissa oli kunnon välineet ja työvuorot. Ihailin nimekkäitä toimittajanaisia, kuten Turun Eira Nurmista ja Jyväskylän Maire Vaajakalliota. Esimieheksi kokeneillekin uranaisille ilmaantui aina jostain nuori mies.

Huomasin ilmoituksen, jossa Yle haki toimittajia Kuopioon perustettavaan aluetoimitukseen. Pohdin, josko siellä olisi naisen parempi edetä. Toimenkuvakseni tuli erikoistoimittaja, ja pääsin tekemään reportaaseja ja dokumentteja sekä radioon että televisioon.

’Ei tullut mieleenkään, että voisin nimittää aluetoimituksen johtoon naisen’, hämmästynyt ohjelmapäällikkö Pekka Silvola sanoi vuosia myöhemmin, kun asia Kuopiossa tuli puheeksi.

Kuvan käyttäminen kerrontaan oli uutta ja kiehtovaa minun sukupolveni kirjoittamalla ilmaisemaan oppineille toimittajille. Jälki suorastaan hävettää, mutta onneksi talossa oli osaavaa tekniikan henkilökuntaa, jota kiitän kärsivällisyydestä.

Tein 15 vuoden ajan muun muassa toimittaja-ohjaajana erilaisia Pekka Puskan Pohjois-Karjala-projektiin liittyviä elämäntapaohjelmia. Kömpelöitä nekin olivat ilmaisultaan, mutta ehkä niillä oli lopulta eniten yhteiskunnallista merkitystä. Vaikutus näkyi jopa kuolintilastoissa, kun ihmiset joukolla paransivat elintapojaan.”

Markus Karjalainen, 64, Kuopio

”Päädyin lehtialalle vanhempieni esimerkistä. Lapsena olin isäni mukana usein juttukeikoilla ja joskus vastasin puhelimeen, kun Helsingin Sanomista soitettiin äidilleni.

Aloitin urheilutoimituksen avustajana Savon Sanomissa teini-iässä ja opiskeluajan olin töissä iltaisin ja viikonloppuisin. Ensimmäisen pidemmän työsopimukseni lehteen solmin syksyllä 1979. Pääluottamushenkilö sanoi, että liittoon kannattaa liittyä, ‘kun kaikki muutkin ovat’. Nyt tulee 44 vuotta täyteen Journalistiliiton jäsenenä.

Olin mukana lehdistön viimeisimmässä lakossa vuonna 1980. Se kesti kolme viikkoa ja oli erikoinen kokemus. Kun lakko alkoi, meitä marssi kolme miestä saman tien Työväen Säästöpankkiin. Takasimme ristiin toistemme lakkolainat, nostimme kukin enimmäismäärän ja pidimme kunnon, pitkän lakkolounaan.

Olihan minulla kaikenlaisia tulevaisuudensuunnitelmia ympäristötieteiden maisteriksi valmistuttuani, mutta Savon Sanomien päätoimittaja tarjosi vakituista pestiä. Huomasin kyllä, että toimittaja ei kauhean hyville palkoille pääse verrattuna muihin koulutustani vastaaviin, siisteihin sisätöihin. Joku kummallinen tekijä on silti meidät kaikki kolme sukupolvea saanut kiinnostumaan mediasta, vaikka koulutuksemme on muualta.

Nuorelle toimittajalle koko lehden teon prosessi oli äärettömän mielenkiintoinen. Ei pelkästään kirjoittaminen ja haastattelut, vaan myös lehden teon tekninen puoli. Latomon hektinen ilmapiiri, keskinäinen suunsoitto, ja työskenteleminen yhdessä, jotta lehti valmistuu ajoissa. Kaikki se, mitä toimittajan työ toi mukanaan, vei lopulta ammatinvalinnassa voiton.

Merkittävä muutos urani aikana on työtehtävien ja kiireen lisääntyminen. Minulle siirtyi ajan mittaan kahdeksan eri päätoimisen ammattilaisen työt.

Alkuaikoina kirjoitin ensin jutun kirjoituskoneella. Sitten se saneltiin tai faksattiin kirjoitettavaksi, jonka jälkeen käsittelijä laittoi latomo- merkinnät. Neljäntenä lenkkinä oli latoja ja viidentenä oikolukija. Heiltä juttu tulostettiin asemoitavaksi ja se siirtyi latomoon. Kahdeksantena siihen tarttui sivutaittaja, yhdeksäntenä reprokuvaaja ja painopellin valmistaja, ja viimeisenä joku vielä kuljetti painopellin autolla painotaloon.

Nyt urheilusivujen taitto on siirtynyt keskuspöydän tehtäväksi. Kun uutta tulee, olemassa olevista tehtävistä harvemmin käsketään luopumaan. Aikaa ei tosin tule lisää.”

Katariina Uusimaa (o.s. Karjalainen), 34, Helsinki

”Urheilutoimittajan työ vaikutti jo lapsena kiinnostavalta. Olin usein isän mukana juttukeikoilla ja monesti läksyt tuli tehtyä lentopallopelien lomassa.

Kuopiolaisena fanitin tietysti Puijon Hiihtoseuran mäkihyppääjiä. Kun Hiihtoliitto etsi henkilöä kirjoittamaan tiedotteita verkkosivuilleen, isä sanoi tietävänsä sopivan tekijän. Niinpä lukioajan koetin viikonloppuisin keksiä eri tapoja ilmaista ’Janne Ahonen voitti mäkihypyn maailmancupin osakilpailun’.

Ylioppilaaksi päästyäni isä vihjasi, että olisi hyvä, jos olisi joku toinen ammatti, sillä toimittajan työ ei ole kuin Liza Marklundin dekkareissa.

Pyrin opiskelemaan journalistiikkaa, mutten päässyt. Varasuunnitelmaa pohtiessani isoäiti vinkkasi yhteiskuntatieteistä.

Luin valtio-oppia kandidaatiksi asti, maisterin tutkinnon tein journalistiikasta.

Muutin Kuopiosta ja Savon Sanomista Helsinkiin ja Ilta-Sanomiin. Välissä työskentelin myös MTV:llä. Parhaillaan olen hoitovapaalla digin julkaisuvastaavan työstäni.

Digitaalisuuden myötä työni on erilaista kuin aiempien sukupolvien, sillä en ole lainkaan tekemisissä printtilehden kanssa. Arvostan, että isä ja isoäiti kiersivät maakuntaa ja muistuttivat ihmisiä, että Savossa on muutakin kuin Kuopio ja Suomessa muutakin kuin Helsinki.

Minua kiinnostaa monimediallinen tekeminen, mutta se voi tarkoittaa, että täytyy olla yhtä aikaa toimittaja, valo- ja videokuvaaja sekä somesisällöntuottaja. Silloin hirvittää välillä, saako kokonaisuuden hoidettua kaikin puolin riittävän hyvin.

Digitaalisuuden myötä media ei koskaan nuku ja työtahti on kova. Mietin jo, mikä kaikki on ehtinyt muuttua, kun keväällä palaan töihin.

Parempaa ammattia en kaikesta huolimatta ole keksinyt. Nautin, miten deskissä ollaan asioiden ytimessä, ja saan olla mukana, kun uutiskone lähtee kunnolla käyntiin.”