Taidetta ei tarvitse puolustaa, sanoo Nuoren Voiman Taija Roiha
Päivälehtien kulttuurisivuilla ollaan liian varovaisia, Nuoren Voiman päätoimittaja Taija Roiha sanoo.
”Pelätään, ettei lukija hetkeäkään tuntisi itseään tyhmäksi, ei luoteta lukijan yleissivistykseen. Luin juuri jutun, jossa erikseen avattiin, mikä on holokausti! Vastaavasti runoilija Satu Erran Hesariin tekemä kauniisti virtaava essee Käärijästä oli hieno, lukijan ymmärrykseen luottava poikkeus. Sellaista toivoisin lisää!”
Esseitä julkaisee myös Nuori Voima. Roiha vaalii lehtensä pitkää historiaa. Vuodesta 1908 toiminut Nuori Voima kuvailee itseään Suomen vanhimmaksi kirjallisuuslehdeksi.
Lehteä ovat päätoimittaneet isot nimet Kalevi Seilosesta Silja Hiidenheimoon. Kirjoittajien listaamisen voisi aloittaa esimerkiksi Mika Waltarista tai Saima Harmajasta.
”Yksi minulle tärkeä tavoite on tehdä kulttuurilehteä kestävällä tavalla”, Roiha sanoo.
”Sellaisella tavalla, että lehti on olemassa myös tulevaisuudessa. Haluan antaa äänen omaehtoiselle, kirjallisuutta käsittelevälle kirjoittamiselle.”
Historia ei kuitenkaan saa kahlita.
”Pyrin olemaan ajattelematta, että edustan suurta ja vanhaa instituutiota”, Roiha sanoo.
”Siinä voisi helposti alkaa suorittaa roolia ja jumiutua.”
Roihan mukaan pienen kulttuurilehden vahvuus on vapaudessa. Nuoren Voiman ei tarvitse isojen lehtien tapaan miettiä, millä kulmalla keskivertolukijan parhaiten tavoittaisi. Kirjoittajat yleensä valitsevat aiheet ja näkökulmat.
”Samaan aikaan ilmaisun pitää olla korkeatasoista. Panostamme editointiin.”
Roihan mielestä rahasta pitää puhua pienissä lehdissä. Hän tekee 60-prosenttista työaikaa ja saa palkkaa 1 500 euroa kuukaudessa. Lehti maksaa esseistä kirjoittajille 200 – 300 euroa, aukeaman kritiikistä 200, sivun mittaisesta 150 euroa.
Pienet resurssit auttavat turvaamaan monimuotoisuutta, Roiha väittää. Tulospaineita ei ole, eikä suurta yleisöä tarvitse miellyttää.
”Mutta resurssien vähyys saa aikaan sen, että kirjoittajat eivät jatka meillä kovin pitkään.”
Roiha muistuttaa, että Suomen ylpeydenaihe, vahva lukemisen kulttuuri, on heikkenemässä.
”On ollut paljon keskustelua älypuhelinten vaikutuksesta ihmisten keskittymiseen ja uteliaisuuteen. Lisäksi some nostaa esiin sellaisia julkaisuja, joilla on varaa panostaa somemarkkinointiin. Meillä ei ole, eivätkä meidän esseemme ole kovin mobiiliystävällistä luettavaakaan.”
Roihan mielestä internetin kirjallisuusjulkaisujen kulta-aika oli 2000- ja 2010-luvuilla.
”Todella vireä blogikulttuuri näkyi silloin äänten monipuolistumisena. Se oli aikaa ennen somejättien nykyistä valtaa.”
Vaikka kultakausi olisi mennyt, se ei tarkoita, etteikö uutta voisi tulla. Roiha suhtautuu sekä Nuoren Voiman että muun pienlehdistön tulevaisuuteen positiivisesti.
”Yksi idea, jota olen miettinyt, olisi lukupalveluportaali, joka yhdistäisi useampia pienlehtiä. Sellaista alustaa ei Suomessa ole.”
Mitä Roiha sitten muuttaisi suurten tiedotusvälineiden kulttuurijournalismissa?
”Kulttuurisivuillakin lähdetään usein dramaattinen aihe edellä, esimerkiksi yksilön traaginen kokemus”, Roiha sanoo.
”Niillä mässäily ei välttämättä puhuttele esimerkiksi kirjallisuudesta taiteena kiinnostunutta ihmistä. Lisäksi kulttuurijutuissakin mennään todella paljon uutiskärki edellä. Kotimainen runoteos on harvoin uutinen, mutta teos voi silti olla lukijoilleen vaikuttava.”
Yksi kulttuurijournalismin helmasynti on kaiken taiteen puolustaminen, Roiha sanoo.
”Tarkoitan sellaista löperöä puhetta, että kaikki taide on kivaa, tärkeää ja hyvää. Että kunhan meillä jotain kulttuuria on, niin se on jo tarpeeksi!
Ei sellainen palvele ketään. Kyllä taidekentällä on halua ja kykyä käydä ihan keskustelua sisällöistä.”
Missä tehdään hyvää kulttuurijournalismia?
”Parhaissa pienlehdissä, esimerkiksi Tulessa & Savussa, tehdään tarkkoja havaintoja kulttuurin ilmiöistä ja analysoidaan niitä”, Roiha sanoo.
”Minusta tärkeintä on, että uusia, paneutuneita, oppimishaluisia ja lahjakkaita kirjoittajia tulee kentälle koko ajan. Moni asia on paremmin kuin ennen. Rakastan Nuoren Voiman lehtiarkistoa, mutta kun selailen 1990-luvun numeroita, niin kyllä minun olisi voinut olla jo sukupuoleni puolesta vaikeaa päästä mukaan siihen kirjoittamisen kulttuuriin. Kirjoittajakuntamme on paljon moninaisempi kuin pari vuosikymmentä sitten.”
Karjalaisen pitää olla maakunnan ääni, sanoo Suonna Kononen
Suonna Kononen aloitti työt Karjalaisen kulttuuritoimituksessa vuonna 1998. Hänen muistikuvissaan se oli lehdessä kulttuurijournalismin vahvaa aikaa.
”Karjalaisella oli silloin oma vahva kriitikkokaarti”, Kononen sanoo.
”Oli vakituisesti kuvataiteesta ja kirjallisuudesta kirjoittavia freelancereita, kulttuurikolumneja ja persoonallisia kirjoittajia. Kulttuuria seurattiin laajasti.”
Nyt oman kulttuurijournalismin on suureksi osaksi korvannut juttuvaihto Väli-Suomen Median muiden lehtien kanssa, vaikkakin festivaalit ja kesäteatterit tuovat sisältöön kesän ajan lisää paikallista otetta.
Konosen mukaan on selvää, että juttuvaihto on vaikuttanut sekä kulttuurisivujen omaleimaisuuteen että siihen, miten paljon paikallista kulttuuria jää Karjalaiselta katveeseen. Se on sääli, sillä Pohjois-Karjala ei Konosen mukaan olisi mitään ilman omaleimaista taidettaan – Heikki Turusta, Värttinää, Nightwishiä, Alangon veljeksiä.
”Jos kulttuurin tärkeys paikalliselle elämälle ymmärrettäisiin, saisimme lisää sivuja. Kulttuuri on tärkeä syy sille, miksi monet edelleen suostuvat asumaan tässä maakunnassa”, Kononen sanoo.
”Juttuvaihto ei silti ole pelkästään huono asia. Kirja-arvosteluihin saatiin ihan uudella tavalla ruutia, kun kulttuuritoimitusten yhteistyö aikanaan alkoi.”
Karjalainen jättäytyi kuitenkin vuoden alussa pois Savon Sanomien vetämästä kirja-arviopoolista. Arviot eivät analytiikan mukaan kiinnosta tarpeeksi, Kononen sanoo.
Kononen sanoo olevansa joka tapauksessa onnellinen siitä, että on saanut ja saa edelleenkin tehdä Karjalaiseen melko vapaasti oman näköistään journalismia.
”Meitä ei ole juurikaan taivuteltu tai pakotettu mihinkään. Hyviä, nuoria ja vanhempia kirjoittajia kulttuurisivuille löytyy edelleen. Toivon, että jatkossa kulttuurisivut seuraisivat aktiivisemmin valtakunnan ja maakunnan kulttuurielämää ja -politiikkaa. Ja toivon, että maakunnallisuus näkyisi taas enemmän.”
Kari Pyrhönen kaipaa MTV:ltä lisäpanostuksia
”Ei tämä mitenkään kulttuurivihamielinen organisaatio ole”, Kari Pyrhönen sanoo jo ennen haastattelun alkua, aivan kuin hän haluaisi pehmentää kritiikkiä, jota aikoo pian esittää.
Pyrhönen on työskennellyt MTV:llä vuodesta 1992. Vuodesta 1998 alkaen hän on vastannut suuresta osasta MTV:n uutistoimituksen kulttuurijuttuja.
Vaikka talossa suhtaudutaan kulttuuriaiheisiin periaatteessa myönteisesti, niiden saaminen lähetykseen asti vaatii joskus melkoista luovimista, Pyrhönen kertoo.
Merkittävä muutos koettiin uutisten vastaavana päätoimittajana toimineen Merja Ylä-Anttilan aikana 2010-luvun ensimmäisellä puolikkaalla, kun Maikkari kävi lukuisia irtisanomiskierroksia ja luopui kulttuuritoimituksesta.
Kulttuurijuttujen määrä on sittemmin vähentynyt, eikä niitä enää julkaista säännöllisesti. Aikaa laajojen ja perehtyneiden juttujen tekemiseen ei oikein ole. Joskus valmiitkin jutut unohtuvat pitkäksi aikaa hyllylle, kun ”kovemmat” aiheet ajavat ohi.
”Aika paljon jää kiireessä tekemättä, ja sitten todetaan vain, että tuleehan näitä”, Pyrhönen naurahtaa.
”Esimerkiksi kulttuurin mahdolliset rahoitusleikkaukset ovat kaikkien mielestä tärkeä juttu, mutta sellaiseen rakenteiden selvittelyyn menee aikaa. Ei toimittaja voi täällä istua jutun päällä kolmea-neljää päivää. Mutta ei ole hyvä, jos kulttuurijournalismi muuttuu vain sellaiseksi, että tuolta tuli nyt uusi levy tai kirja.”
Pyrhönen ei sentään ole ainoa, joka lobbaa kulttuuria uutisaiheeksi.
”Esimerkiksi ulkomaantoimituksessa on ihmisiä, jotka tuntevat hyvin myös kulttuuriaiheet. Silti kulttuuritoimitusta, sellaista kollektiivia, jossa ideat ruokkisivat toisiaan, ei oikein ole.”
Pyrhösen mukaan MTV:n uutistoimituksessa ei enää vähään aikaan ole ollut esihenkilöä, joka puhuisi kulttuurin puolesta.
”Tv-uutisissa on kovia ja raskaita aiheita, sotaa, väkivaltaa. Kyllä se lähetyksenäkin hengittäisi paremmin, jos aiheissa olisi enemmän vaihtelua myös kulttuurin suuntaan. Kapea-alaisuus on lisääntynyt. Maikkari pärjäisi aika pienillä lisäpanostuksilla kelle tahansa. Ja on siitä viime aikoina ihan hyviä keskusteluja pomojen kanssa käytykin.”
Olkaa vähemmän keskiluokkaisia, toivoo Ylen Juhani Kenttämaa
”Olen huomannut, että kuulijat haluavat juttuja rajatiedosta ja kaikenlaisesta vaihtoehtokulttuurista”, sanoo Juhani Kenttämaa.
”Aika paljon teen sitten juuri marginaaliaiheista, populaarikulttuurista, peleistä ja alakulttuureista. Paras journalismi syntyy usein aiheista, joissa on mukana omaa intohimoa.”
Kenttämaan työmaa on Yle Radio 1:n ohjelmistoon kuuluva Kulttuuriykkönen, ja hän on unelmahommassaan. Ohjelmaideat pitää totta kai perustella esihenkilöille, mutta käytännössä Kenttämaan liikkumavara on suuri, ja omia mieltymyksiä voi seurata varsin vapaasti.
Viime kevään satoa olivat muun muassa ohjelma H.P. Lovecraftista modernin kauhun vaikutusvaltaisena hahmona, kirjailijana ja ihmisenä sekä kokonainen Kulttuuriykkösen jakso okkultismista.
”Oli kiva huomata, että se keräsi hyvin kuulijoita.”
Kulttuuriykkösen raikkaus johtuu osaltaan siitä, että sen tavoite on haalia kanavalle hieman nuorempia kuulijoita. Yle Ykkösen tapauksessa se ei tarkoita aivan samaa kuin esimerkiksi sanomalehtien kulttuurisivuilla.
”Meille se tarkoittaa työikäisiä kuulijoita, ehkä alle 45-vuotiaita”, Kenttämaa sanoo.
Kulttuuriykkösen lisäksi Kenttämaalla on Ylellä toinenkin rakkauslapsi, RopeLIVE. Se on Kenttämaan oma idea. Nykyisin Areenassa lähetettävässä ohjelmassa pelataan kuuden tunnin sessio pöytäroolipeliä. Se on tiettävästi maailman ensimmäinen yleisradion lähettämä, toistuva roolipeliohjelma.
”Roolipelit ovat monipuolinen, kirjava ja kiehtova maailma, jota ihmisten olisi syytä tuntea paremmin”, Kenttämaa sanoo.
”Peleissä on niin paljon draamaa, että minulle tuli vahva fiilis, että ihmiset jaksaisivat seurata sitä radiosta tai striimin kautta. En ole joutunut minkään muun ohjelmaidean puolesta vääntämään yhtä kovasti. Onneksi Yle sattui täyttämään 95 vuotta ja osana juhlavuotta meiltä toivottiin kaikenlaista uutta ja erilaista.”
Kenttämaa ei ollut väärässä. Yksittäisillä lähetyksillä on ollut Areenassa parhaimmillaan 350 000 käynnistystä.
Kenttämaata yhdistää jutun muihin haastateltaviin intohimo kulttuuria ja kulttuurijournalismia kohtaan. Ero taas on se, että Kenttämaan työssä ei toistaiseksi ole tarvinnut kamppailla alati kuihtuvia resursseja vastaan.
”Tosin on meilläkin tehty selväksi, että varsinaisen työn lisäksi pitäisi tuottaa nettiin enemmän artikkeleita ja analyysejä. Mutta olen kyllä tähän saakka ollut täysin tyytyväinen työolosuhteisiini ja työnkuvaani.”
Suomalaiselta kulttuurijournalismilta Kenttämaa sanoo kaipaavansa viisi vuotta sitten kuolleen Perttu Häkkisen kaltaisia persoonallisuuksia.
”Iso osa kulttuurijournalismista on aika turvallista ja keskiluokkaista”, Kenttämaa sanoo.
”Toisaalta on ollut hyvää kehitystä kulttuurin ja taiteen taustalla vaikuttavien yhteiskunnallisten rakenteiden perkaamisessa. Toivoisin kulttuurijournalismille vielä suurempaa roolia yhteiskunnallisessa keskustelussa.”
Omista töistään Kenttämaa mainitsee esimerkkinä tällaisesta e-urheilua käsitelleen Kulttuuriykkösen jakson.
”Siinä käytiin läpi, miten pelaajien psyykeen vaikuttaa esimerkiksi, se että he saavat Twitterissä tappouhkauksia, jos heidän joukkueensa on hävinnyt ja jonkun vedot ovat menneet sen vuoksi mönkään.”
Kulttuuri on yhtä tärkeää kuin ruoka, sanoo Eevan Mari Paalosalo-Jussinmäki
”Paitsi suosituksia erilaisista kirjoista ja elokuvista, kulttuuri on meille myös haastateltavien valintaa”, sanoo Mari Paalosalo-Jussinmäki. Hän aloitti naistenlehti Eevan päätoimittajana vuonna 2020.
Kulttuuriaiheiden määrä yksittäisessä Eevan numerossa on suuri. Suosituspainotteisten varsinaisten kulttuurisivujen lisäksi esimerkkinumeroon mahtuvat henkilökuvat muun muassa Kansallisoopperan taiteellisesta johtajasta Lilli Paasikivestä, muusikko Maija Vilkkumaasta ja kirjailija Max Seeckistä.
Haastateltavien kanssa ei välttämättä puhuta taiteen syvimmästä olemuksesta. Ajatus on valottaa persoonaa ja henkilöhistoriaa kulttuurihahmon taustalla.
”Kulttuuri on meille samalla tavalla tärkeää kuin vaikkapa ruoka”, Paalosalo-Jussinmäki sanoo.
”Sitä yksinkertaisesti tarvitaan. Olemme valinneet sen tietoisesti painopistealueeksemme. Olemme kulttuuria harrastavien naisten lehti.”
Kritiikit ja varsinkin haukut Eeva jättää muille. Tarkoitus on opastaa lukijaa löytämään elämää rikastuttavia sisältöjä. Tärkeää on saavutettavuus.
”Teemme paljon juttuja musiikista, kirjallisuudesta ja televisiosta, koska niiden tavoittaminen ei vaadi pääkaupunkiseudulla asumista. Ihan marginaaliset kulttuuri-ilmiöt jätämme muille.”
Missä Eeva voisi vielä parantaa?
”Ehkä juttujen monimuotoisuus ja diversiteetti voisi olla sellainen”, Paalosalo-Jussinmäki sanoo.
Eevan erikoisuuksiin kuuluu The Guardianista mallia ottanut, lukijoiden yhteisöllisyyttä ja tiedonjanoa ruokkiva Eevan kirjaklubi. Webinaarimuotoisen klubin vieraana on kerran kuussa suosittu kotimainen kirjailija.
”Jenni Haukio keräsi 700 kuulijaa, Rosa Liksom yli 600”, Paalosalo-Jussinmäki iloitsee.
”Lukijat rakastavat kirjaklubia. Se on juuri sellaista konstailematonta, kohtaamiseen perustuvaa kulttuuria, joka Eevassa toimii.”
Kulttuuritoimitus välttelee perinteistä bisneslogiikkaa, sanoo Marita Salonen
Kulttuuria koskevan tiedon saattaminen vapaasti kaikkien luettavaksi. Julkaisualustan tarjoaminen kulttuurista kirjoittaville ihmisille. Kannustavan yhteisön tarjoaminen yli sadan hengen tekijäporukalle.
Kulttuuria tamperelaisesta näkövinkkelistä tarkasteleva Kulttuuritoimitus perustettiin vuonna 2019. Sen toimintaperiaatteet ovat säilyneet alusta saakka samana, sanoo päätoimittaja Marita Salonen. Julkaisu välttelee median perinteistä bisneslogiikkaa. Maksumuuria ei ole eikä tule. Tekijät tietävät, että mainostulot riittävät vain kiinteisiin kuluihin – juttuja on julkaistu yli 5 300, ja vain yhdestä on maksettu palkkio.
Se ei haittaa, Salonen sanoo, sillä innokasta tekijäporukkaa motivoivat rahan sijaan harrastuneisuus ja tekemisen ilo. Suuri osa tekijöistä on ammattijournalisteja, jotka tienaavat elantonsa muualta.
”Haluamme myös kouluttaa nuoria tekijöitämme esimerkiksi kritiikin kirjoittamiseen. Järjestämme kritiikin kirjoittamisen kursseja, joilla kokeneet kriitikot kouluttavat nuorempia. Seuraava kurssi on loppuvuodesta”, Salonen sanoo.
Kulttuuritoimituksen tarinaan liittyvät Aamulehdessä vuonna 2018 käydyt isot yt-neuvottelut. Aamulehden kulttuuritoimituksen irtisanomiset synnyttivät positiivisen vastareaktion, oman julkaisun. Salonen ei kuitenkaan moiti alueen valtalehden tai muiden suurten tiedotusvälineiden kulttuurijuttujen tasoa.
”Mutta ei sen tietenkään pitäisi mennä niin, että kulttuurijournalismi on vapaaehtoisten varassa. Toivon käännettä toiseen suuntaan.”
Tekemisen into kantoi läpi koronavuosienkin, vaikka juttupalkkioiden nollabudjetti tekemistä rajoittaakin.
”Kyllä se joskus turhauttaa, ettei voi lähettää toimittajaa Ilmajoelle kirjoittamaan Armi Ratia -oopperasta tai Sodankylään katsomaan Kaurismäen uutta elokuvaa.”
Arttu Seppänen: Olen kyllästynyt Hesarin suurmieskriitikoiden muisteluun
”Täysi-ikäistyttyäni työskentelin muutaman vuoden mainostoimistossa, ja huomasin, että en halua tehdä mitään, mistä en tykkää. Pääsin opiskelemaan journalistiikkaa Jyväskylään ja siellä jossain vaiheessa syntyi ajatus, että freelanceura olisi minulle luontevin”, sanoo Arttu Seppänen.
Nyt Seppänen elättää itsensä kulttuurista kirjoittavana freenä. Ennen kaikkea hänet tunnetaan Helsingin Sanomien teräväsanaisena kirjallisuus- ja musiikkikriitikkona.
”Kirjoitan todella paljon tekstejä. Kritiikkipalkkiothan eivät ole mitään ihmeellisiä, mutta koska luen paljon ja kuuntelen paljon musiikkia, se on jossain määrin helppoakin työtä.”
Seppänen kertoo kokemuksen opettaneen hinnoittelemaan työn järkevämmin.
”Hahmotan nykyään paremmin, paljonko tunteja on mielekästä käyttää juttuun, josta maksetaan 300 euroa.”
Seppäsen mielestä hyvää kritiikkiä tehdään Suomessa ”melko paljon”, kaventuneesta elintilasta huolimatta.
”Olen aika kyllästynyt Hesarin suurmieskriitikoiden jatkuvaan muisteluun. Se on tylsää, surkuhupaisaa ja löysää nostalgiaa. En minä halua tai yritä olla Heikinheimo, se olisi absurdia, vaikka monet sellaista usein luulevat”, Seppänen sanoo.
”Toki ihmiset eivät nykyaikana ole kovin tottuneita suoraan, rehelliseen kritiikkiin, ja sitten katse kääntyy menneisyyteen. Kriitikoiden teksteihin luetaan alhaisia motiiveja, kuten että he lyttäävät ilkeyttään. Taiteilija voi ja saa loukkaantua kritiikistä, se on ymmärrettävää. Kenelläkään tässä maailmassa ei kuitenkaan ole oikeutta täydelliseen suojaan loukkaamista vastaan. Joskus sitä tulee loukatuksi, muu on utopiaa.”
Seppäsen mukaan kritiikki on nykyään parempaa kuin ennen.
”Minusta tuntuu, että egoismi on vähentynyt. Kriitikot tuntevat vastuunsa paremmin ja tekevät tekstejä ensisijaisesti lukijoille. Pyritään tarjoamaan jonkinlaista analyysiä siitä, missä olemme yhteiskuntana ja kulttuurina.
Ennen ei tehty parempaa kulttuurijournalismia
Räppiä vai oopperaa, Maija Vilkkumaata vai Litku Klemettiä, galleriakritiikkejä vai Kiasman suurnäyttelyitä?
Kulttuuripersoonat ja lukijat syyttävät kulttuurijournalismia milloin liiallisesta populaarikulttuurin suosimisesta, milloin elitistisestä korkeakulttuuripainotuksesta. Yhdelle jutut ovat liian henkilökeskeisiä, toiselle liian vaikeita.
Tähän juttuun haastatelluista kulttuurijournalismin tekijöistäkin jokunen oli sitä mieltä, että kulttuurijuttuja suunnataan nykyään liikaa nuorille. Toimituksien päättävissä portaissa taas on tämän jutun haastateltavien mukaan taipumusta ajatella, että juuri nuoria lukijoita pitäisi saada lisää.
Kritiikkien väheneminen huolestuttaa yksiä, kulttuuritoimitusten ja -sivujen väheneminen suunnilleen kaikkia. Huoli kulttuurisisällöistä on perusteltu. Kulttuurisivut ohenevat, jutut lyhenevät, lehtitalot julkaisevat kustannussyistä samoja juttuja eri maakuntalehdissään. Vahvasta kulttuuriosaamisestaan vielä kymmenisen vuotta sitten tunnetun Aamulehden sunnuntainumero ilmestyi heinäkuussa jopa kokonaan ilman kulttuurisivuja.
Pelkkä huolipuhe on kuitenkin tylsää ja tuppaa synnyttämään lisää huolipuhetta. Jos tuntuu, että kulttuurijournalismi ja taidekritiikki oli ennen parempaa, kannattaa pöyhiä menneiden vuosikymmenten lehtiä ja katsoa omin silmin, oliko se sitä ihan oikeasti. Monet nykykirjoittajat ovat monipuolisempia, moniarvoisempia, monimuotoisempia, laajemmin uteliaita ja vähemmän taiteen kaanoniin ripustautuneita.
Ja jos tuntuu, että nuorista räppäreistä ja ties mistä parikymppisistä muotisuunnittelijoista on liikaa juttuja, kannattaa lukea niitä juttuja. Aihe-valinta ei koskaan määritä sitä, onko juttu syvällinen vai pinnallinen, vetävä vai tylsä, hyvä vai huono. Kulttuurisivujen tehtävä ei välttämättä ole kirjoittaa juuri sinun suosikkitaiteilijastasi.
Kysyin haastatellulta heidän työstään ja kulttuurijournalismin nykytilasta, mutta myös tulevaisuudesta. Ennen kaikkea minua kiinnosti kuulla, mikä voisi jatkossa olla hyvin. Mitä positiivista on jo syntymässä tai voisi jatkossa syntyä?
Toisille positiivisen tulevaisuuden pohtiminen oli vaikeampaa kuin toisille. Avainsanoiksi nousivat kuitenkin ainakin vapaus ja intohimo. Resurssiongelmat ratkovaa viisastenkiveä ei löytynyt.
Niinkin voi ajatella, että kulttuurijournalismin kulta-aika oli ja meni. Kukaan ei kiistä kulttuuritoimitusten resurssipulaa. Siitä huolimatta Suomessa tehdään laajakatseisempaa, sivistyneempää ja sivistävämpää kulttuurijournalismia kuin koskaan ennen, päivälehdistä pieniin kulttuurilehtiin.
Manu Haapalainen
Uusimmassa lehdessä
- Paikallismedia kytkee ihmiset yhteisöönsä. Alajärvelle muuttanut Jukka Vuorio huomasi tarttuvansa pikkukunnan uutisiin sitä painokkaammin, mitä synkemmältä maailma muussa mediassa näyttää.
- Yleisön luottamus täytyy ansaita yhä uudelleen
- Journalistin ohjeiden uudistusehdotukseen paljon kommentteja – ”On jätettävä tilaa myös journalismin houkuttelevuudelle”
- Palkaton sairauspäivä huolettaa – liitto ei hyväksy ehdotusta, jos sitä esitetään neuvotteluissa
