Miten ihminen irtisanotaan oikein? Entä väärin? Toimittaja Laura Seppä irtisanottiin kahdesti peräkkäin. Tuomo Björksten koki, että hänen potkunsa hoidettiin hyvin.

Juristi: Työnantajan oltava avoin

Journalistiliiton juristi Tuomas Aalto, mitkä huonot käytännöt ovat irtisanomistilanteissa yleisiä?

”Salaileva ja passiivinen asenne asioiden selvittämiseen jättää helposti irtisanotullekin ajatuksen, että tässä on jotakin mätää.

Toisinaan työnantaja yrittää savustaa työntekijän ulos tarjoamalla alennettua palkkaa tai huonompia töitä. Taustalla voi olla henkilöön liittyvää skismaa. Tällainen on työnantajalta osaamatonta menettelyä ja se kääntyy helposti itseään vastaan. Jos työntekijästä halutaan eroon, on paras vain maksaa hänelle kunnolla. Kertyneitä lomia koitetaan joskus laittomasti määrätä pidettäväksi irtisanomisaikana.

Hyviä käytäntöjä taas ovat avoimuus ja halukkuus huolehtia työntekijän lakisääteisistä oikeuksista irtisanomisen jälkeenkin.”

Mikä on hyvä tapa ratkaista riitaisa irtisanominen?

”Yksi hyvä tapa on sovintosopimus. Työsuhde päätetään sopimalla tai irtisanottu luopuu vaatimuksistaan. Työnantaja maksaa korvauksen. Sovinto on kustannustehokas tapa, jossa molemmat osapuolet säilyttävät kasvonsa eivätkä lähde oikeuteen riitelemään. Välillä esimerkiksi irtisanotun pitkä työsuhde voi puoltaa isoa korvausta, jolloin kannattaa riidelläkin.”

Mitä on syytä tietää oikeuksistaan irtisanomistilanteessa?

”Luottamushenkilön saa aina ottaa mukaan. Irtisanomistilanteessa ei yleensä tapahdu mitään oleellista. Päätös on tehty jo aiemmin. Kyse on vain muodollisuudesta. Ei toki kannata käyttäytyä itsensä kannalta epäedullisesti, koska työsuhde on edelleen voimassa. Työsuhteen päättymispäivä on yleensä vasta tulevaisuudessa.”

Jatkuuko työntekovelvoite irtisanomisen jälkeen?

”Tämä on työnantajan päätettävissä. Yleensä työntekovelvoitteesta vapautetaan, mutta työntekijän automaattinen oikeus se ei ole.”

Milloin viimeisen palkan saa?

”Kaikki työntekijän saatavat on maksettava viimeistään työsuhteen päättymispäivänä, ellei työsopimuksessa ole toisin sovittu.”

Miten pitkään irtisanottu on oikeutettu työterveyshoitoon?

”Jos viisi vuotta työsuhteessa ollut työntekijä irtisanotaan tuotannollistaloudellisin perustein, säännöllisesti vähintään 30 henkilöä työllistävällä työnantajalla on velvollisuus järjestää työterveyshuolto kuuden kuukauden ajan työntekovelvollisuuden päättymisestä.”

Onko työnantajalla oikeus tutkia ex-työntekijän sähköpostit?

”Ei. Tätä säätelee laki yksityisyyden suojasta.”

Voiko työnantaja kieltää työnantajan kritisoimisen työsuhteen päätyttyä?

”Ei. Sovintosopimuksessa tällaisestakin voidaan joskus sopia.”

Manu Haapalainen

Työpsykologi: Toipumiseen on varattava vähintään kuukausia

Työterveyslaitoksella psykologina työskentelevä Elisa Valtanen, miten irtisanominen hoidetaan inhimillisesti?

”Esihenkilöitä olisi syytä valmentaa tilanteeseen. Shokki voi irtisanottavalle olla niin voimakas, ettei tilannetta juurikaan muista jälkikäteen, mutta on tärkeää, että puhetapa on arvostava. Tuodaan esille myös irtisanottavan osaamista ja pätevyyttä. Tarjotaan perusteita, miksi irtisanomisiin on jouduttu. Kerrotaan saatavilla olevasta tuesta.”

Mitä irtisanottu voi tehdä pehmentääkseen kokemaansa iskua?
”Monenlaisia tunteita voi herätä: häpeää, kiukkua, pettymystä. Olennaista on hyväksyä tunteet. Ne kuuluvat asiaan. Samalla kannattaa muistaa,
että niistä voi ajan kanssa siirtyä eteenpäin.

Työnantajalta voi kysyä perusteita irtisanomiselle, mutta kannattaa varautua siihen, että kattavaa selitystä ei välttämättä saa.”

Millä tavalla ajatuksia voi alkaa suunnata eteenpäin?

”Voi muistella, missä asioissa on onnistunut, ja miten on ennenkin selvinnyt koettelemuksista. Tärkeää on, että olisi ihmisiä, joiden kanssa jakaa kokemuksiaan, läheisiä tai vaikka työterveyshuolto.

Hyvässä tapauksessa irtisanominen voi olla saumakohta arvojen ja tavoitteiden tarkastelemiseksi. On hyvä muistaa, että ammattitaito ja osaaminen ovat yhä tallella.

Omasta hyvinvoinnista on tärkeää koittaa pitää kiinni, nukkua, ulkoilla, hakea apua matalalla kynnyksellä.”

Kauanko irtisanotun toipuminen kestää?
”Usein kuukausia, omasta elämäntilanteesta ja voimavaroista ja irtisanotuksi tulemisen kokemuksesta riippuen.”

Miten jäljelle jäävän työyhteisön tulisi käsitellä irtisanomisia?

”Irtisanomiset vaikuttavat myös niihin, jotka ovat saaneet jäädä. Ei voida jatkaa kuin mitään ei olisi tapahtunut. On tärkeää huomioida irtisanomisten aiheuttamat tunteet, kuten haikeus ja suru, myötätunto, huoli omastakin tulevaisuudesta. Tilanne on voinut synnyttää ristiriitoja. Niille pitäisi antaa tilaa. Työtehtäviä on pakko jakaa uudelleen. On huomioitava myös siitä nousevat tunteet. Tärkeää on myös mennyttä ja lähteneitä arvostava puhe. Työntekijöiden olisi hyvä olla armollisia itselleen ja pyrkiä hyväksymään tilanteessa heräävät tunteensa.”

Miten pitkään työyhteisöltä kestää toipua irtisanomisista?

”Usein kuukausia.”

Onko työnantajan kohtuullista odottaa, että töistä suoriudutaan tuona aikana normaalisti?

”Kriisitilanne vie voimavaroja ja psyykkistä energiaa. On hyvä ottaa huomioon, että työteho voi tilapäisesti laskea.”

Manu Haapalainen

Irtisanotut kertovat: Näin sain potkut

Journalisti pyysi lukijoita kertomaan kokemuksiaan irtisanotuksi tulemisesta. Kertomuksissa korostuvat tylyt ja huonot potkut.

”Suoritin siviilipalveluksen vuonna 2006 lehden toimituksessa Töölössä. Olin samana kesänä saanut opiskelupaikan Taideteollisesta korkeakoulusta elokuva- ja tv-käsikirjoittamisen koulutusohjelmasta, mutta jätin sen vuoden tauolle maksaakseni velkani valtiolle.

Alkuperäisiin tehtäviini kuului artikkelien kirjoittaminen, tilaus ja toimittaminen, sekä kerran kuukaudessa ulkomaille menevien lehtien postittaminen tulostamalla osoitetarroja ja liimaamalla niitä lehtien selkämyksiin. Meillä oli neljä sivaria eri osastoilla ja yhteisenä tehtävänä meillä oli yhtenä päivänä varaston siivoaminen. Lisäksi minut kerran laitettiin tuuraamaan aulan puhelinvaihteessa olevaa sivaria, mutta kun laitoin vahingossa toimitusjohtajalle tulleen puhelun raikumaan koko käytävässä, minut palautettiin varsinaiselle osaamisalueelleni toimitukseen.

Omituisten tapahtumien seurauksena päädyin yhdessä vaiheessa myös käytännössä lehden päätoimittajaksi. Nelihenkisen toimituksemme päätoimittaja sairastui, jolloin toimitussihteeristä tuli päätoimittaja, toimittajasta toimitussihteeri ja sivarista varsinainen toimittaja. Sitten virkaatekevä päätoimittaja sairastui ja minusta tuli toimitussihteeri. Sitten kolmaskin henkilö tuli kipeäksi ja minä olin yhtäkkiä koko toimituksen ainoa henkilö.

Tässä kohtaa olisi pitänyt palkata tuuraajia, mutta jostain syystä en asiaa ymmärtänyt, eikä viestintäjohtaja ollut niin pätevä, että olisi itse asian hoitanut. Niinpä koetin tehdä neljän hengen tehtäviä yksikseni vaikka olin pelkkä pahainen sivari, eli minkä tahansa työpaikan pahnanpohjimmainen. Lehteä sain vielä jotenkuten tehtyä, mutta taisi sinä kuukautena jäädä ulkomailla asuvien tilaajien lehdet postittamatta.

Luonnollisesti sain pian työuupumuksen takia kaikenlaisia oireita ja työterveyslääkäri käski minut sairaslomalle lokakuussa 2006. Olen ainoa tietämäni ihminen, joka on saanut burnoutin sivarissa.

Viestintäjohtaja soitti minulle kerran tämän sairasloman aikana. Hän oli tullut siihen tulokseen, että jos sivari on yli viikon kipeä, hän on lintsari ja lintsareista pitää hankkiutua eroon. Niinpä sain potkut sivaripaikastani. Tämä tietysti pahensi oireitani.

Onnistuin kuitenkin soittamaan sivarikeskukseen, jossa sain tietää, että jos olen sairaslomalla sivaripaikastani, palvelusaikani juoksee. Mutta nyt kun sain potkut, olen kipeä omaan piikkiini. Joutuisin siis sairasloman vihdoin päätyttyä palaamaan sivarikeskukseen ja hommaamaan uuden sivaripaikan, jossa palvelisin sitten niin pitkään, että en voisi ottaa vastaan opiskelupaikkaani vielä syksyllä 2007.

Niinpä soitin eläkkeelle olevalle psykiatrille ja hommasin hullun paperit. Katsoin, että olin jo antanut vuoteni ja terveyteni valtiolle, ja se saisi riittää. Postitin tämän todistuksen sivarikeskukseen ja tähän loppui asevelvollisuus minun osaltani.”

”Minut irtisanottiin kevättalvella 2018 aluetoimittajan työstä 29 vuoden työuran jälkeen. Syyt olivat taloudelliset ja tuotannolliset.

Irtisanomistani edelsivät pitkät yt-neuvottelut. Aluetoimitus oli sulautumassa toisen lehden toimitukseen. Toimituksellinen yhteistyö oli alkanut jo aiemmin, mutta nyt se oli muuttumassa kokonaisvaltaisemmaksi. Ymmärrän hyvin, että toimittajia piti vähentää.

Vaistosin jo kuukausia etukäteen, että juuri minut irtisanotaan, vaikka kukaan ei sanonut sitä ääneen. Lähdin kuulemaan yt-neuvottelujen tulokset. Jo siellä meidät neljä irtisanottavaa ”eristettiin” kokoustilassa taka-alalle ihan kuin kaikki olisivat tienneet, kuka irtisanotaan, vaikka nimiä ei missään vaiheessa mainittu. Toimituksen muu väki istui etualalla ja näytti vaivaantuneelta.

Tilaisuuden jälkeen päätoimittaja ja toimituspäällikkö pyysivät minut luokseen ja kertoivat potkuista. Toimituspäällikkö osoitti lämmintä myötätuntoa, mutta päätoimittaja oli kylmän viileä. Asia oli hänelle ilmoitusluonteinen. Olen yhä iloinen, kun sain sanottua hänelle, että pääsipä hän kuitenkin irtisanomaan minut. Olin puhunut potkujen pelosta vajaa vuosi sitten yhteisessä keskustelussa työterveyshuollossa. Päätoimittaja sanoi silloin, että älä pelkää, että menetät työsi.

Työterveyshuollon keskusteluihin, mihin myös päätoimittaja ja työsuojeluvaltuutettu silloin osallistuivat, minut vei väsyminen jatkuviin muutospaineisiin ja epätietoisuus siitä, mitä minulta odotettiin työssäni.

Irtisanomistilaisuuteen oli kutsuttu joku työvoimatoimiston ihminen kertomaan irtisanomiskäytännöistä. En muista sanaakaan siitä, mitä hän meille puhui.
Kun poistuin tilanteesta, osa toimittajista tuli kyynelsilmissä halaamaan ja pahoitteli asiaa, osa käänsi selkänsä tai vilahti nopeasti ohi.

Kukaan ei kysynyt, kuinka jaksan ja mihin nyt menen sieltä. Lähdin saman tien ajamaan kotitoimitukseen 72 kilometrin päähän. Oli pyryinen kevättalven iltapäivä. Kun moottoritie loppui, mietin sekunnin murto-osan, ajaisinko rekkaa päin. Mitä minulla enää olisi 55-vuotiaana, kun olin menettänyt työni, mitä olin aina rakastanut? Olin järkyttynyt. Kaarsin kuitenkin levikkeelle. Sytytin tupakan ja aloin äkkiä nauraa. Mitä minä tässä ulkona pakkasessa enää polttaisin. Menin palavan tupakan kanssa autoon (tupakointi ehdottomasti kielletty) ja soitin uutiset ensin miehelleni ja sitten äidille. Poltin vielä ihan piruuttani toisen tupakan toimituksen autossa.

Lähiesimieheni työskenteli irtisanomiseni aikoihin määräaikaisesti 40 kilometrin päässä. Välimme olivat muuttuneet jo aiemmin aika etäisiksi. Koin, etten ollut saanut häneltä enää pitkään aikaan tukea. Irtisanomista edeltävänä päivänä lähiesimieheni yllättäen ilmoitti, että tulisi seuraavana päivänä tapaamaan minua.

Silloin tiesin, että hän oli tulossa irtisanomaan minut. Soitin irtisanomispäivän aamuna hänelle, ettei tarvitse tulla. Hän ei tullut enää käymään, ei soittanut, eikä laittanut edes sähköpostia, missä olisi ottanut asian esiin. Hän ei ottanut asiaa koko työssäoloaikanani enää millään tavalla esille.

Kun tulin toimitukseen, ilmoitin ensitöikseni, että irtaannun kolumniringistä. Oli pakko tehdä jotain konkreettista.

Pahinta tilanteessa oli puolen vuoden työvelvoite. Työvoimaviranomaiset auttoivat käytännön asiat alkuun ja tajuamaan tulevan tilanteen. Suurin apu oli kuitenkin työterveyshuollon uravalmennuksesta. Hiomme mahtavan uravalmentajan kanssa CV:ni kuntoon. Sain keskusteluissa itsetuntoni takaisin, uskoa tulevaisuuteen ja työkaluja uuden tulevaisuuden rakentamiseen. Paras uravalmentajan neuvo silloin oli: ”Muista, he eivät halunneet sinua, joten ei sinunkaan tarvitse taipua ihan mihin tahansa.” Hän kannusti jäämään sairauslomalle, jos tuntuu pahalle.

Minulla diagnosoitiin vaikea masennus heti irtisanomisen jälkeen. Se on kuulemma ihan luonnollista. Kieltäydyin lääkityksestä. Olin pariin otteeseen kevään mittaan muutaman viikon sairauslomalla. Työmotivaatio oli nollassa. Käytännössä minulta odotettiin ihan samaa panosta kuin ennen potkuja. Pahimmillaan uutispäällikkö huusi, että rotaation pitää pyöriä, kun yritin sanoa, etten jaksa nyt tarttua vaativiin projekteihin.

Muutamat työkaverit soittelivat ja kertoivat, kuinka irtisanomiseni oli järkyttänyt heitä. Muistan lämpimästi heidän myötätuntonsa.

Irtisanomisajan tilannetta vaikeutti se, että olin koko ajan yksin toimituksessa. Ei ollut ketään, kenen kanssa olisin voinut jakaa ajatukseni. Kun oli oikein hiljaista, nostin jalat tuolille, avasin telkkarin ja katselin Areenasta saksalaisia dekkareita. En ollut koskaan tehnyt töissä sellaista. Kerran ystäväni yllätti minut ja haki minut kesken työpäivän kenkäostoksille. Olimme siellä kolme tuntia.

Hoidin silti mielestäni sen, mitä minulta töissä odotettiin ja ideoin sekä tein minulta vaaditut jutut. Yhteistyön tiivistyminen toisen lehden kanssa tarkoitti myös muuttoa omasta toimituksesta seinän taakse sen tiloihin. Pakkailin, minkä jaksoin. Siivosin lähinnä omia tavaroitani, tein surutyötä. Istuin viimeiseen asti oman pöytäni takana muuttolaatikoiden keskellä ja toivoin, että olisin saanut olla loppuun asti tutussa paikassa.

Töiden lopullinen päättymisaika oli syyskuussa. Muutto oli heinäkuussa. Pidin lomani alkukesällä. Palkkakonttori ilmoitti minulle, etten voi pitää kertyneitä lomia vapaana. Konsernin tapa oli maksaa ne rahana viimeisessä palkassa. Kollega ihmetteli kesällä, mitä ihmettä vielä teen töissä. Muut irtisanotut olivat lähteneet jo.

Pyysin päätoimittajalta perusteet, miksi muut saivat pitää kertyneet lomat. Hän ilmoitti vastaukseksi vain päivän, koska voin lähteä. Aikaa oli kaksi päivää. Olin jo silloin ehtinyt viettää muutaman päivän uudessa paikassa.

Tilanne siellä tuntui niin tukalalta, että istuin suljetun oven takana uudessa työhuoneessani. Vaistosin muutamasta työntekijästä silkkaa vahingoniloa. En voinut välttyä ajatukselta, että minulta kiellettiin kertyneiden lomien pito vapaana siksi, ettei tarvinnut palkata kesätoimittajaa. Kaikki siis irti viimeiseen asti.

Äkkilähtö tuntui hyvältä. Kerroin siitä luottamuksellisesti etukäteen vain muutamalle toimittajalle. Laitoin viimeisenä työpäivänäni sähköpostiviestit valikoiduille työkavereille, kiitin vuosien yhteistyöstä sekä tuesta ja kerroin uudet yhteystietoni. Ei puheita, ei läksiäisiä, ei edes lähtölounasta. Tuntui hyvältä vain lähteä. Avasin työpäivän jälkeen kotona kuohuviinipullon paviljongin katoksen alla. Olo oli helpottunut ja vähän hämmentynytkin. Nyt se sitten loppui.

Luulin, että voin jättää kaiken taakseni ja keskittää energiani tulevaisuuteen. Toisin kävi. Tehtäväkierrossa ollut työkaveri kertoi minulle, ettei palaa ja irtisanoo itsensä, koska töitä ei löydy toimituksesta. Paikka jäi siis auki. Yksikään omasta toimituksesta, ei edes pääluottamusmies tai työsuojeluvaltuutettu ilmoittanut siitä minulle.

Kuulin siitä virallisesti vasta, kun konsernin henkilöstöosaston ihminen kertoi ja kysyi, kiinnostaako minua. Soitin asiasta pääluottamusmiehelle. Hän sanoi vain, että voinhan minä sitä hakea, jos haluan jatkossa valittaa irtisanomisestani.

Saattoi kuulemma olla, että etsivät työhön paikkakuntaa minua paremmin tuntevaa toimittajaa. Sellaista toimittajaa ei ollut vapaana konsernissa. Tunsin kaupungin ja kävin siellä aiemmin paljon työkeikoilla. Minulla ei olisi ollut mitään vastaan jatkaa työtä siellä.

Asia eteni ensin sisäiseen hakuun ja lopulta paikka jouduttiin täyttämään talon ulkopuolta, kun kukaan ei sitä hakenut. Minua se ei pääluottamusmiehen kommentin jälkeen enää kiinnostanut.

Tajusin vasta jälkeenpäin, kuinka väärin minua tässä kohdeltiin. Eikö pääluottamusmiehen ja muidenkin olisi pitänyt tehdä kaikkensa, että saisin pitää työni? Näinkö kaikki vain halusivat minusta eroon?

Olin liian uupunut viedäkseni itse asiaa eteenpäin. Kysyin kerran neuvoja liiton lakimieheltä, mutta en saanut vastakaikua. Hän ei nähnyt tapauksessani mitään epäkohtaa.

Erehdyin loppuaikana kysymään pääluottamusmieheltä, kuuluuko minulle firman läksiäislahja kuten muillekin lähtijöille. Lahjat on varattu niille, jotka suostuvat irtisanomissopimuksiin, kuului vastaus. Työsuojeluvaltuutettu oli vienyt irtisanotut syömään talon tavan mukaan. Minäkin voisin kuulemma pyytää häntä lounaalle, jos ihan välttämättä haluaisin. En pyytänyt.

Kun irtisanomispäivä koitti, vein työhuoneeseen illansuussa, kun toimitus oli jo melkein tyhjä, tyhjennetyn työkännykän, jätin avaimet pöydälle ja lähdin pois.

Se, kuinka minua kohdeltiin, kolahti oikeastaan tajuntaani vasta, kun tapasin ihan muussa yhteydessä irtisanomissyksynä entisen lähiesimieheni.

Hän pyysi anteeksi, ettei pitänyt mitään yhteyttä. Hän kertoi menneensä ihan lukkoon, kun minut irtisanottiin. Halasimme. Emme ole olleet sen jälkeen tekemisissä. Välillä mietin, olisiko tilanne toinen, jos hän olisi pitänyt yhteyttä?

Koska tämä on tarina, kerron myös sen lopun. Hankin jo ennen töiden loppumista edeltävänä kesänä itselleni työkokeilupaikan viestinnän assistenttina
konsulttitoimistosta. Samalla sain lupauksen opiskelupaikasta digitaalisen muutosmuotoilijan työllisyyskoulutukseen. Koulutuksen järjesti sama konsulttitoimisto.

Koulutus päivitti ja opetti lisää tärkeitä digitaitoja ja vain vahvisti tunnetta siitä, että kirjoittaminen on minun juttuni. Rakensin koulutuksen aikana brändin toimittajana ja tarinantekijänä. Muutama tuttu naureskeli, etten koskaan enää saisi töitä toimittajana.

Free-ura oli minulle itsestäänselvyys. Konserni omistaa täällä kaikki lehdet. He tuskin ottaisivat minua enää töihin, ja tuskin edes haluaisin palata samalle työnantajalle. Liityin kesällä 2019 Mediakuntaan. Työskentelen nykyisin free-toimittajana, kirjoitan juttuja eri lehtiin ja teen yritysviestintää sekä -tarinoita. Olen saanut töitä myös sisällöntuottajana erilaisista hankkeista. Yksi uuden uran aluevaltaus on tarinallistamiskoulutus.

Vaikka leipä on välillä tiukassa ja työt epävarmoja, voin kuitenkin henkisesti paljon paremmin kuin entisessä työssäni. Onneksi asuntolaina on maksettu. Tulojen hurja pudotus ei suista epätoivoon. Nyt ymmärrän, kuinka sairas toimituskulttuuri entisessä työssäni oli. Olen iloinen, että pääsin sieltä pois.”

”Olin Ylellä töissä lähes kuusi vuotta. Työskentelin kahdessa eri aluetoimituksessa ja sitten Pasilassa kotimaassa, taloudessa, ulkomaissa ja taas kotimaassa. Työsopimukseni olivat välillä parin päivän mittaisia, välillä kuukauden. Pisin sopimukseni oli ensimmäinen sopimukseni, joka kesti puoli vuotta.

Olin loppuajasta jo aivan poikki ja uskoin olevani huono toimittaja. Niin rikki olin ketjutuksista ja etenkin siitä, että viimeisenä vuonna en meinannut saada edes kesäksi sopimusta. (Oli tullut väärinymmärryksiä ja eri toimitukset luulivat, että joku muu minut oli palkkaamassa.)

Syksyllä alkoivat yt:t. Kaikkien määräaikaisten piti tehdä työhakemukset ja hakea paikkoja, joita oli aivan liian vähän määräaikaisiin nähden. Tiesin, että työni loppuisivat. Valinnat oli keskitetty yhdelle pomolle, joka jostain syystä oli alusta asti osoittanut, ettei pidä minusta. Kolleganikin olivat ihmetelleet hänen käytöstään minua kohtaan.

Sitten joulukuun alussa odotus päättyi, kun sähköpostiini tupsahti viesti: “Valitettavasti valintamme ei kohdistunut sinuun”. Näin sain siis tietää, että kuuden vuoden työsuhteeni päättyy. Minun oli tarkoitus mennä yöksi lukemaan radiouutisia, mutten pystynyt, koska vain itkin.

Viikon päästä tästä valinnat tehnyt pomo soitti minulle. “Olet varmaan jo kuullut”, hän vain sanoi. Sitten hän lupasi, että jutellaan. Hänellä oli kuitenkin liian kiire, joten hän ei ehtinyt sopia juttutuokiolle aikaa, mutta lupasi palata asiaan. Ei hän tietenkään ollut minuun enää koskaan yhteydessä.

Myöhemmin silloinen esihenkilöni sanoi, että hän oli tehnyt esityksen, että voisin olla töissä vielä tammikuun. Kieltäydyin ja sanoin, että voisivat antaa sen jollekin, joka ei koe sitä vittuiluna.

Onneksi lähdin työmatkalle Lappiin pariksi viikoksi sen saamani sähköpostin jälkeen eikä minun täytynyt enää palata toimitukseen kuin vuoden pariksi viimeiseksi päiväksi. Niiden aikana kävin Hesarissa työhaastattelussa ja menin sitten sinne.

Loppujen lopuksi asiat menivät hyvin. Ammatillinen itsetuntoni oli Ylellä jo aivan nollassa muutenkin. Kukaan ei ikinä sanonut, että vaikka en voi luvata sulle jatkoa, susta tykätään ja sun halutaan jatkavan. En myöskään kuullut ikinä kehittävää kritiikkiä. Ainoa kritiikki, mitä olin koskaan saanut oli minua inhonneelta pomolta, joka tuli kesken taloustoimittajasopparini sinne pomoksi ja ilmoitti heti ensimmäisenä yhteisenä työpäivänämme, että minä en ymmärrä taloudesta mitään (olin jäänyt juuri ennen hänen tuloaan niukasti toiseksi taloustoimittajan vakinaisen paikan rekryssä ja saanut tosi paljon kiitosta uutisoinnistani).

Muualla tajusin, etten olekaan huono toimittaja, tarvitsin vain kannustusta ja pomoja, jotka uskovat minuun. ”

”Olin ollut vuosikymmeniä jatkuneen työpaikkakiusaamisen ja väheksynnän kohde miesvaltaisessa osastossa osittain siksi, että olin aatteellisesti eri porukkaa kuin lehden suuri osa henkilöstöstä ja etenkin pomoista suurin osa.

Sitten lehteen tuli vastaavaksi päätoimittajaksi samasta opinahjosta valmistunut kuin minä, tosin hieman vanhempaa sukupolvea. Hän antoi ymmärtää, että lehdessä alkaisi kiusaamiseen uusi nollatoleranssin aikakausi. Luotin typeryydessäni häneen muutenkin, kun hän oli ikään kuin opiskelutoverini.

Kun olin vuosikymmeniä niellyt kaiken, typeryyksissäni uskoin tämän uuden vastaavan päätoimittajan propagandaa, ja aloin puolustaa suhteellisen aggressiivisesti etujani.

Muutamassa kuukaudessa olin saanut vastaavalta päätoimittajalta kolme varoitusta epäasiallisesta käytöksestä, mikä johti käytännössä laittomiin potkuihin kesäkuussa 2017 lähes 30 vuoden työsuhteen jälkeen.

Potkut hoidettiin kaikin tavoin epäasiallisesti ja luotiin kuva, että olisin saanut potkut alkoholin käytön takia. Minusta tulikin epähenkilö myös entisten työtovereiden joukossa.

Journalistiliitto valitettavasti ei tarjonnut minkäänlaista tukea erottamisessani, vaan uskoi kaiken työnantajan keräämän propagandan minusta. Osa tuosta aineistosta oli tietysti tavallaan tottakin, mutta taustalla ennen kaikkea oli tuo vuosikymmenien kiusaaminen.

Niinpä jouduin myös valtiovallan byrokratian tolkuttoman pompottamisen uhriksi, kun katsottiin, että olin itse aiheuttanut potkuni. Tulotasoni romahti useiksi vuosiksi, eläkkeen osalta lopullisesti.

Kaiken kaikkiaan tapaukseni osoitti, että media-alalla vallitsee käytännössä mielivaltainen viidakko, jossa sylikoiramainen liitto ei pysty tekemään mitään.

Potkujeni aikainen pääluottamusmies pelasi vapaa-ajallaan koripalloa vastaavan päätoimittajan kanssa, joten hyvä veli -systeemi oli sitäkin kautta täydellinen. Tilalleni otettiin laittomien potkujeni takia uusi henkilö, josta tuli lehden pääluottamusmies muutamassa kuukaudessa. Eli rakenteellinen korruptio loisti tässäkin asiassa.”

”Olin töissä valtakunnallisessa aikakauslehdessä, jota tehtiin levikkiin nähden vaatimattomin resurssein. Toimitus ja myynti muodostivat kuitenkin innostuneen, iloisen ja motivoituneen työ- ja ystäväporukan.

Lehden omistivat ulkomaiset sijoitusyhtiöt. Se oli tehnyt joka vuosi voittoa, mutta voitot oli ulosmitattu ja niillä oli rahoitettu muita yhtiöitä. Puskuria ei siis juurikaan ollut.

Oli selvää, että lehti piti uudistaa, sillä se teki vuosi vuodelta vähemmän voittoa. Sovimme sijoitusyhtiöitä edustaneen toimitusjohtajan kanssa, että nyt panostetaan uudistumiseen, ja että uudistumisen vuonna tehdään investointeja sekä hoidetaan markkinointia oikein hyvin. Uudistusvuonna pienempi voitto olisi ok.

Porukka ryhtyi innostuksella töihin. Uudistimme lehteä itse sekä hankimme apua maan parhailta osaajilta. Sekä toimitus että myynti olivat riemuissaan uudesta tuotteesta. Dummy näytti mahtavalta. Kun lähdimme kesälomille, kaikki olivat täynnä iloa ja odotusta.

Palasin kesälomalta viikkoa muita aiemmin. Töihinpaluupäivänä sain toimitusjohtajalta sähköpostin: Lehti lopetetaan ja kaikki irtisanotaan. Minun pitäisi ilmoittaa asiasta henkilökunnalle.

Juoksin viereiselle käytävälle toimitusjohtajan huoneeseen. Hän keräili tavaroitaan. Oli kiire lennolle.

Tyrmistykseltäni en osannut muuta kuin asettua toimitusjohtajan oven tukkeeksi. Seisoin oviaukon edessä ja kieltäydyin väistämästä ennen kuin hän selittäisi sähköpostiviestin tai ylipäänsä kertoisi, että mitä helvettiä oikein tapahtuu. Eihän näin yksinkertaisesti voi toimia.

Toimitusjohtaja sanoi, että hänellä on kiire lennolle. Minä sanoin, että hän ei tule sille lennolle ehtimään, nyt nimittäin jutellaan. Näin tehtiinkin. Hikoileva, ahdistunut ja kiukkuinen toimitusjohtaja istui alas ja hyväksyi menetetyn lentonsa.

Kävi ilmi, että sijoitusyhtiö oli tullut toisiin aatoksiin: nollatulos ei kävisi, parempi lopettaa koko lehti. Mitään ei ollut tehtävissä, vaikka rahaa kyllä oli. Yhtään numeroa ei enää ilmestyisi. Koko uudistustyö oli mennyt hukkaan.

Työntekijät piti haalia kokoon kesälomilta ja kertoa, että lehti loppuu ja kaikki irtisanotaan. Ihmiset alkoivat tehdä surutyötä, järjestellä lainojaan, ilmoittautua työkkäriin, soitella kavereille ja sukulaisille. Lehden loppumisesta kerrottiin iltauutisissa.

Ulkomaalainen, suomea osaamaton toimitusjohtaja ei tuntenut suomalaista työlainsäädäntöä, eikä siis tiennyt, että toimi laittomasti irtisanoessaan kaikki ilman yt-prosessia. Kerroimme tämän hänelle, mutta hommat rupesivat etenemään vasta kun lakia tuntevat kustantajan edustajat palasivat lomilta.
Henkilöstö kutsuttiin uudelleen paikalle ja kerrottiin, että lehti ei sittenkään lopu. Meidän pitäisi alkaa valmistella seuraavaa numeroa ja pitäytyä alkuperäisessä aikataulussa. Se oli mahdotonta, koska olimme keskeyttäneet lehden valmistelun toimitusjohtajan käskyn mukaisesti.

Irtisanomiset peruttiin, työvelvoite palautettiin ja lehdessä aloitettiin yt-prosessi. Se oli pelleilyä, koska kaikki tiesivät lopputuloksen – lehti loppuisi ja kaikki irtisanottaisiin. Nyt homma piti vain tehdä lakipykälien mukaan. Kävimme järjettömiä keskusteluja, joissa työntekijät esittivät ehdottavansa vaihtoehtoja ja työnantaja esitti kuuntelevansa niitä.
Pelleilyllä saatiin kuusi viikkoa lisää palkallista työaikaa, mikä helpotti ihmisten taloudellista tilannetta. Henkistä terveyttä tällainen soutaminen, huopaaminen ja kaikenpuolinen perseily järkytti, ja monet irtisanomisshokista juuri ja juuri selvinneet työntekijät joutuivat jäämään sairaslomalle. Loput raatoivat auttamattoman myöhässä aloitettua numeroa valmiiksi.

Työnantaja kertoi, että meidän pitäisi valmistella toinenkin numero. Jos se tuntui liian raskaalta, ihminen saattoi toki lähteä saman tien, tervemenoa! Mikä sikamainen yritys saada ihmiset irtisanoutumaan itse. Johto irvaili, että jos työ ei maistu, ei voi mitään, tätähän te halusitte sillä yt-prosessillanne.
Journalistiliitosta oli kaiken keskellä iso apu. Juristilta sai neuvoja silloin, kun tilanne meni naurettavaksi ja kun työnantaja kiusasi tarkoituksella. Työyhteisö pysyi vahvana, eikä ketään saatu savustettua ulos ennenaikaisesti.

Lopputulos oli se, minkä kaikki tiesivät: lehti loppui ja kaikki irtisanottiin. Potkut olivat kustantajan edustajilta uskomaton pohjanoteeraus, mutta kaikki tuolloin irtisanotut työntekijät ovat onneksi löytäneet uuden työpaikan.”

Irtisanomisistaan kertoneiden henkilöllisyydet ovat Journalistin toimituksen tiedossa.