Journalismi

Neljä toimittajaa kertoo, miten uskonnollinen vakaumus ja journalismin tekeminen sopivat yhteen

Susani Mahadura, 33, toimittaja ja ohjaaja, buddhalaisuus 

Seuraan omaa versiotani buddhalaisuudesta ja sitä, mitä isäni on aina sanonut: ota selvää, tutki maailmaa. Siinä on kaunis journalismiin kytkeytyvä ajatus.

Urani alkoi vuonna 2016 toimittamastani radio-ohjelmasta. Mahadura & Özberkan perustui siihen, että kerromme itsestämme. Jos olisin aloittanut urani päivittäisjournalismissa, julkinen avautuminen ei varmasti olisi tullut kysymykseenkään.

Olen aika varma, että toimittajan julkinen ulostulo elämänkatsomuksesta vaikuttaa rekrytointimahdollisuuksiin. Olen miettinyt paljon, kerronko omastani. Mutta buddhalaisuus on minulle ennen kaikkea filosofia, ei millään lailla rajoittava katsomus. En voisi noudattaa journalististen arvojen kanssa ristiriidassa olevaa elämänkatsomusta. Koen tärkeäksi, että voin tarkastella myös omaa elämänkatsomustani kriittisesti. Kykenisin ehdottomasti tekemään kriittisen jutun siitä, miten tietyt buddhalaiset munkit ovat lietsoneet vihaa esimerkiksi muslimivähemmistöjä kohtaan Burmassa tai Sri Lankassa.

Elämän kunnioittaminen, eläinten oikeudet ja ympäristökysymykset näkyvät arvomaailmassani toimittajana. Olen tehnyt juttuja vaateteollisuuden saastuttavuudesta ja ilmastokriisistä. Uskon, että kaikki journalistit valitsevat aiheita sen mukaan, mitä pitävät tärkeänä.

Minulle tärkeää on myös se, ettei jutussa ole koskaan kyse minusta, vaan haastateltavistani, vaikka esiintyisinkin omilla kasvoillani. Raivaan aikaa ja tilaa mahdollisimman aidolle ja luottamukseen pohjautuvalle kohtaamiselle. Jos työssäni alkaa olla kyse enemmän minusta kuin muista, minun pitänee lopettaa.

Uskon, että kaikki journalistit valitsevat aiheita sen mukaan, mitä pitävät tärkeänä.

Buddhalainen luopumisen teema on vaikuttanut työhöni. Kerran minulle tarjottiin hyvää pestiä isossa lehdessä, johon haluttiin ensin henkilöjuttuni. Toimittaja pauhasi puolitoista tuntia aggressiivisesti kyseenalaisten kaiken: miksi kutsun itseäni ruskeaksi tytöksi? Onko isäni muka kokenut rasismia? Minulla ei ollut turvallinen olo tulevasta työyhteisöstäni. Pesti olisi ollut uralleni tärkeä, mutta isäni kehotti päästämään irti. Silloin tajusin, että asia on helppo ratkaista.

Toimittajien objektiivisuus on harha. Vuonna 2015 pakolaisten tullessa Suomeen otsikoinnissa käytettiin sanoja ”pakolaistulva” tai ”pakolaisvyöry”, jotka eivät ole neutraaleja termejä. Uskon, ettei kysymys objektiivisuudesta liity pelkästään elämänkatsomukseen. Jos vakaumus ei ole ristiriidassa journalististen arvojen ja eettisten ohjeiden kanssa, uskon, että toimittaja voi olla riippumaton. Asiaa voi tarkastella kysymällä, rajoittaako katsomus työtä. Entä, jos katsomusta ei ole?


Zahra Karimy 19, toimittaja ja sisällöntuottaja, islam

Olen muslimi. Minulle uskonto on henkilökohtainen, perheensisäinen juttu. En esimerkiksi käytä hijabia, eikä minusta näy, että olen muslimi.

Olen tosi liberaali. Uskontoni ei näy työssäni – paitsi kun luin Ylelle koronauutisia farsiksi, ja sain ramadanin aikaan ajatuksen käyttää huivia. Käytin sitä kunnioituksesta yleisöä kohtaan; suurin osa heistä oli muslimeja, ja uutisaiheet liittyivät paastokuukauteen. Tavanomaista sisältöä tehdessäni uskonto ei näy mitenkään.

Uskonnossani on ajatus kaikkien kunnioittamisesta. Olen esimerkiksi haastatellut maahanmuuttajavastaista henkilöä, joka ajatteli, että maahanmuuttajat pitäisi heittää ulos maasta. Ajatus on ristiriidassa uskontoni ja arvojeni kanssa, mutta minulla on tosi vahva toimittajan rooli. Menen juttutilanteisiin puolueettomana.

Mielestäni vakaumuksellinen toimittaja voi olla puolueeton. Toimittajat ovat ihmisiä. Kaikilla on arvoja ja mielipiteitä, mutta kun ryhtyy jutuntekoon, se pitää tehdä toimittajana, eikä tuoda siihen omia mielipiteitä. Monet toimittajaystäväni ovat poliittisesti vasemmalla tai oikealla, mutta poliittiset näkemykset eivät ikinä näy heidän jutuissaan.

Mielestäni vakaumuksellinen toimittaja voi olla puolueeton.

Kulttuureissa voi olla tabuja, mutta islamissa voi mielestäni kysyä ja kyseenalaistaa asioita avoimesti.

Esimerkiksi seksuaalivähemmistöjen kanssa tekemäni työ on tavallaan ristiriidassa uskonnon kanssa. Toisaalta uskon, että olemme kaikki ihmisiä. Islamissa todetaan, että kun asut jossain maassa, toimit ensisijaisesti maan lakien mukaan, etkä vedä päästä omiasi.

Viime vuonna työkaverini etsivät haastateltavia ramadan-juttuunsa. Minulla on paljon muslimiystäviä, joten toimin kontaktihenkilönä. Voisin tehdä itsekin juttua islamista, mutta jättäisin huomioimatta oman taustani jutussa. Kysyisin perusasiatkin, ja jopa haastaisin kysymyksillä, vaikka tietäisinkin vastaukset. Olisin ekstrahuolellinen, ettei taustani näkyisi jutussa.

Mielestäni vakaumuksesta kertominen voi vaikuttaa toimittajan työllistymiseen. Minusta tuntuu, että muslimit nähdään tosi jyrkkinä, ja ajatellaan, että uskonto näkyy kaikessa tekemisessä. Ystäväni, joista islam näkyy ulospäin, saavat tosi paljon paskaa niskaan. Minä saan yleisöltä lokaa myös siksi, että olen etnisen vähemmistön edustaja.


 
Emma Kilpinen (vas.) oli lukioaikana harmissaan ennakkoluuloista kristittyjä kohtaan. Jukka Vuorio on kirjoittanut lukuisista rajatiedon aiheista lehtijutuissa.

Emma Kilpinen 21, journalismin opiskelija, kristinusko

Lukiossa minua ärsyttivät ennakkoluulot kristityistä. Koin, että uskovia haukutaan tyhmiksi sen sijaan, että uskonnon instituutioita kritisoitaisiin. Halusin purkaa asiaa, ja ohjaajani Nuorten ääni -toimituksessa ehdotti kolumnia.

Sain Helsingin Sanomissa julkaistusta kolumnistani tosi paljon palautetta. Esimerkiksi Facebookista tuli kauheita kommentteja, ja toimitukseen tuli kirjekin. Kollegoilta sain kuitenkin myönteistä palautetta: kolumni sai aikaan hyvää keskustelua Hesarin sivuilla. En kirjoittaisi kolumnia nyt, mutta en todellakaan kadu sitä. Minusta oli hyvä, että kirjoitin sen lukioaikana. Olin nuori harrastelija; nyt olen oikeasti toimittaja, enkä kirjoittaisi kolumnia nykyisessä tilanteessa.

Ei ole aihetta, mistä en juttua tekisi: teen kaiken puolueettomasti ja hyvin, mutta jos saisin valita, en tekisi kirkkoon tai kristinuskoon liittyviä juttuja. Se on henkilökohtainen aihe. En haluaisi myöskään työtilanteeseen, jossa joutuisin kuuntelemaan uskonnon haukkumista tai pilkkaamista. Päivi Räsäsen käräjien raportointi olisi ollut ihan helvetin ahdistavaa, varsinkin, kun Räsänen ajattelee, että minäkin olen biseksuaalisuuteni takia syntinen.

Olen todella liberaali kristitty. Koen olevani vähemmistössä ehkä siksi, että olen biseksuaali. En ole samaa mieltä kirkon kanssa siitä, että avioliitto kuuluu vain miehelle ja naiselle. En tiedä, kuuluuko biseksuaalisuuden hyväksyminen virallisesti kirkon kantaan.

Vakaumustani ei ole yritetty rajoittaa töissä. Kristinusko tuo journalismiini avarakatseisuutta. En oleta toisen arvoja tietynlaisiksi vaikkapa hänen uskontonsa takia, kuten moni on tehnyt minulle. Pyrin kohtelemaan toisia kuten itsekin haluaisin tulla kohdelluksi ja olemaan hyvä ihminen. Journalistin ohjeet heijastavat hyvin ajatusmaailmaani.

Uskon, että toimittaja voi pitää ristiä yksityiselämässään, mutta en ole varma julkisesta esiintymisestä.

Vakaumuksellinen toimittaja voi ehdottomasti olla tasapuolinen. Kaikkihan me ajattelemme tietyllä tavalla, ja opettelemme journalismin myötä tasapuolisuutta. Tärkeintä on tunnistaa itsessään puolueellisuus, ymmärtää Journalistin ohjeet, noudattaa niitä ja antaa sydämensä asialle.

Sain kerran ahdistavan työtehtävän. Minun piti julkaista video, jossa näkyy ampumavälikohtaus. Siihen piti tehdä katsojia houkutteleva otsikko. Minua ahdisti, että jonkun tragediasta hyödytään kaupallisesti. En olisi halunnut tehdä videota, mutta tein sen silti.

Pidän ristiä tosi usein. Olen miettinyt, häiritseekö se, tai tuoko se jollekulle fiiliksen puolueellisuudesta. Uskon, että toimittaja voi pitää ristiä yksityiselämässään, mutta en ole varma julkisesta esiintymisestä.


Jukka Vuorio, 44, toimittaja, esoteria

Rajatieto on aina kiinnostanut minua. Viime vuosina olen esimerkiksi käynyt äänimaljahoidoissa, kuppauksessa ja tapaamassa šamaaneja. Lähestymiskulma on ollut journalistinen, kulttuurihistoriallinen ja antropologinen. Pidän omaa polkuani kiinnostuneena hapuiluna pimeässä. Liitän näkemyksiini maailmanrauhan ja pasifismin tavoittelun. Esoteria on ei-yleistä tietoa, joka ylittää arkiajattelun rajat. Tietoa tavoitellaan sekä kirjoista opiskelemalla että yhdistämällä siihen oma sisäinen kokemus. Koen jonkinlaista syyllisyyttä esoteerikkona esiintymisestä, koska minulla on niin vahva keskiluokkaisen perheenisän identiteetti.

Maailmankuvani vaikuttaa siihen, mitä juttuaiheita tarjoan esihenkilöille. Olen kirjoittanut kokemusreppareita, joissa olen ollut kupattavana ja šamaanin ohjaamalla rumpumatkalla, jossa kuunnellaan rumpua ja ollaan läsnä hetkessä, olen viettänyt yön metsässä ja kirjoittanut suomalaisten ufohavainnoista. Ei ole aiheita, joista jääväisin itseni. Journalismissa on monia juttutyyppejä asioiden käsittelyyn. Kun on lahjomattomuutta, tinkimättömyyttä ja rehellisyyttä, voi kirjoittaa mistä tahansa.

Vuonna 2021 perustin Helsingin Seudun Journalisteihin esoteriakerhon. Tarkoitus on laajentaa kerholaisten maailmankuvaa ja käsitellä rajatietoaiheita pilke silmäkulmassa, mutta ei niille nauraen. Kerhosta tuli heti mikrotason somekohu. Jotkut rajatietoon kielteisesti suhtautuvat toimittajataustaiset valittivat äänekkäästi Twitterissä. En itse lähtenyt siihen mukaan. Olen aina ajatellut, että jos joku sanoo nähneensä enkelin tai avaruusolennon, asiaa voi käsitellä journalistisesti. Kun itse kirjoitin kuppauksesta, haastattelin kainalojuttuun arvostettua lääkäriä.

Toimittajan julkinen vakaumus voinee vaikuttaa mahdollisuuksiin työllistyä, mutta haluan uskoa, että eniten niihin vaikuttavat tehdyt jutut.

Toimittajalla voi olla mikä tahansa vakaumus ja hän voi pyrkiä objektiivisuuteen, mutta sitä ei voi koskaan täysin saavuttaa. Kaikilla meillä on maailmankuvia, jotka vaikuttavat ajatteluumme ja toimintaamme. Omasta vakaumuksestani voi olla työssä haittaakin: olen tottunut ajattelemaan, että asioissa on monta tulokulmaa. Haluaisin jutuissani selittää taustoja loputtomiin.

Toimittajan julkinen vakaumus voinee vaikuttaa työllistymismahdollisuuksiin, mutta haluan uskoa, että eniten niihin vaikuttavat tehdyt jutut. Minulla ei ole erillistä työminää esimerkiksi somessa. Tähän asti se on toiminut ihan hyvin, ja tapani olla somessa oli yksi syys siihen, että minut palkattiin Seuraan.

Moni journalisti tuntuu olevan julkisesti jotain mieltä esimerkiksi koronasta, Natosta tai Ukrainan sodasta. Itse koen, ettei maailma ole mitenkään mustavalkoinen, vaan mielelläni aina lisäisin, että asiat ovat toisaalta niin, toisaalta taas näin. Minun on helpompi puhua julkisesti vaikka luonnonhengistä kuin olla jotain mieltä kovista aiheista, koska ne ovat todellisuudessa paljon monimutkaisempia kuin mitä julkisuudessa usein yksinkertaistetaan ja mustavalkoistetaan. Työnantajani ovat varmaan luottaneet siihen, että ymmärrän, miten julkisessa somessa toimitaan.

Pidän omaa taustaa erityisosaamisena

Tätä juttua aloittaessani pohdin, että voi olla hankalaa löytää neljä toimittajaa kertomaan elämänkatsomuksestaan ammattikunnalleen. Olin väärässä. Jokainen haastateltava suostui pyyntööni, ja aihetta pidettiin kiinnostavana.

Miksi sitten halusin käsitellä toimittajien vakaumuksia? Miksi en vaikka poliittisia näkökantoja, joita niin usein toimittajilta penätään?

Kuten moni haastateltavista totesi: toimittajat valitsevat aiheita, joita itse pitävät tärkeinä. Vakaumukset kiinnostavat minua. On kutkuttavaa kuulla, mitä voimia maailmassamme jonkun mielestä operoi, millaisia rituaaleja toinen tekee tai minne kolmas ajattelee menevänsä kuoleman jälkeen. Maailman mittakaavassa jonkinlaiseen henkiseen katsomukseen taipuvaisia on valtava määrä. Elämänkatsomukset ovat merkittävä yhteiskunnallinen tekijä.

Itse seuraan bahá’í-uskon opetuksia. Siitä kertominen hermostuttaa. Huomaan pelkääväni, että kollegani tulkitsevat minut asenteelliseksi ja älyllisesti vajavaiseksi, ovathan hengen kysymykset monen mielestä mitä suurinta humpuukia. Ennakkoluuloja tunnistivat myös haastalteltavani: uskonnollisia voidaan pitää typeryksinä ja kannoiltaan jyrkkinä.

Itse pidän taustaani erityisosaamisena. Näen uskonto- ja vakaumuskeskusteluissa näkökulmia, joita kaikki eivät löydä. Osaan sanoittaa kokemuksia ja kysyä merkityksellisiä kysymyksiä. Samanaikaisesti olen monen elämänkatsomusaiheen edessä yhtä puolueeton tarkkailija kuin kuka tahansa muu toimittaja: enhän itse harjoita tai tunnusta kaikkia katsomuksia. Lisäksi yksi bahá’í-uskon keskeisistä periaatteista on totuuden itsenäinen etsiminen. Mielestäni se kuvaa hyvin myös journalismia.

Entä sitten se objektiivisuus? Eikö jokaisen journalistin pitäisi olla kuin tyhjä taulu ja saapua neitseellisen neutraalina jokaiseen juttutilanteeseen?

Tällainen puritaanisen objektiivinen tarkkailu ei liene mahdollista ilman keskivaikeaa aivokirurgiaa. Tutkija, VTT Aki Petteri Lehtinen toteaa Etiikka.fi-blogissa (2014), että ”objektiivisuutta on alettu pitää tiedollisesti epäuskottavana ja eettisesti arveluttavana käsitteenä sekä journalismissa että sen tutkimuksessa”. Jonkinlaista kosmista huumoria lienee se, että inhimillisesti mahdotonta, kaikista intresseistä ja arvoista riisuttua näkökulmaa kutsutaan ”Jumalan näkökulmaksi”. Sen tilalle Lehtinen tarjoaa kirjoituksessaan muun muassa menetelmän ja asenteen objektiivisuutta erotuksena yksilöille asetetuista mahdottomista vaatimuksista.

Haastateltavistani kaikki olivat valmiit punnitsemaan elämänkatsomuksen ja puolueettomuuden suhdetta. ”Kun on lahjomattomuutta, tinkimättömyyttä ja rehellisyyttä, voi kirjoittaa mistä tahansa”, totesi haastateltavani Jukka Vuorio. Se on mielestäni erinomainen kiteytys. Aivan kuten puoluekanta, yhteiskuntaluokka, idelogia, aate, -ismi, lempiurheilujoukkue tai kultapossukerholaisuus ei tee toimittajasta automaattisesti kelvotonta, ei myöskään elämänkatsomuksellinen näkemys estä häntä tekemästä laadukasta journalismia.

Nadja Mikkonen