Lisää journalismia saamelaisjournalismiin

Se, mitä tiedät saamelaisista, on luultavasti vähäistä ja todennäköisesti väärin. Syypää on paitsi köyhä peruskouluopetus myös kotimainen lehdistö.

1990-luvulla saamelaiset esitettiin nokinenäisinä juoppoukkoina. Nyt media on aikaansaanut uuden stereotypian saamelaisista keskenään riitelevinä elämäntaparuikuttajina, sanoo Yle Sápmin entinen päällikkö Pirita Näkkäläjärvi.

”Jutut eivät välttämättä heijasta sitä, miten saamelaiset asiat näkevät.”

Näin on, koska valtamedia kirjoittaa länsimaisesta maailmankuvasta käsin. Utsjokelainen journalisti, saamelainen Sulo Aikio lisää, että nykyjournalismia vaivaa tiedonhankinnan kato. Tilalle on marssinut sitaattijournalismi.

”Jonkun mielipiteistä tehdään otsikko, eikä asiaa yhdistetä isompaan kuvaan.”

Kun tiedotusvälineet kirjoittavat saamelaisista, ne kirjoittavat lähinnä heidän reaktioistaan. Otsikko vaikka saamenpukukopioiden käytöstä suuttuneista saamelaisista on huvittavan yleinen. Arkitodellisuus ja pitkä historia reaktioiden takana jäävät hämäriksi.

Avain yleisöä palvelevaan saamelaisuutisointiin olisi suomalaistoimittajien oivallus siitä, että saamelaisuus on oma kulttuurinsa omine maailmankuvineen, Näkkäläjärvi sanoo.

Yleisimpiä saamelaisaiheita mediassa ovat gáktin eli saamenpuvun väärinkäyttö ja saamelaismääritelmä. Molemmat näyttäytyvät vääristyneinä.

Journalismi saamelaisista kaipaa siis lisää journalismia.

Se tarkoittaa kriittistä tiedon kaivamista uusista lähteistä, taustatöitä ja saamelaisen arjen tuntemista pikemmin kuin reagointia muiden medioiden nostamiin uutisaiheisiin. Näkkäläjärvi on havainnut, että ensimmäisinä valitut näkökulmat toistuvat jatkouutisoinnissa.

Iänikuisissa gáktikohuissa tulisi ymmärtää, että suuttumuksessa ei ole kyse yksittäisten saamelaisten mustasukkaisuudesta kenenkään vaateparresta. Länsimainen kulttuuri on yksilökeskeinen, saamelaiskultuuri yhteisökeskeinen.

Turhautuminen nousee siitä, että ymmärrys alkuperäiskansasta on edelleen surkeaa. Somen turhautumisreaktiot tulkitaan loukkaantumiseksi.

Mediaa seuraamalla voi myös syntyä käsitys, että koko Saamenmaan polttavin kysymys olisi se, kuka on saamelainen ja kuka ei. Oikeasti saamelaisten arjessa vaikuttavat esimerkiksi sote, vanhustenhoito tai opetus, Näkkäläjärvi luettelee.

Kun Jenni Leukumaavaara aloitti vuonna 2014 alkuperäiskansajournalismin maisteriohjelmassa Kautokeinossa Norjassa, professori sanoi opiskelijoille, että nyt teidän ajattelutapanne räjäytetään.

Seurasi oivallus. Kaikki eivät ajattele kuten me, eivät edes samassa maassa asuvat.

Käsitys vaikka maanomistajuudesta on länsimaisessa kulttuurissa toinen kuin saamelaiskulttuurissa. Sulo Aikio selventää:

”Tänne ei sovi yksilökohtainen maanomistajuus. Saamelainen maankäyttö on perustunut laajoihin siidoihin ja tarkasti rajattuihin sukualueisiin, joita on pidetty loukkaamattomina.”

Leukumaavaara on havainnut, että esimerkiksi käsitöistä tai muista pehmeistä aiheista kirjoitetaan maireaan tyyliin, mutta talous- tai maankäyttöaiheiset jutut kehystetään konflikteiksi, joissa edut ovat vastakkain.

Saamelaiset saatetaan nähdä jääveinä puhumaan omista asioistaan.

Sulo Aikio on turhautunut siihen, että oletetulta vastapuolelta haetaan aina kommentti.

”Saamelaiskäräjien arvovalta vaikuttaa olevan sama kuin jonkin yhdistyksen”, Aikio sanoo.

Saamelaisten itsehallintoelimen näkemys rinnastetaan esimerkiksi suomalaisten poliitikkojen tai kullankaivajien katsantoihin.

Eteläsuomalaisten toimitusten päälliköille on vaikea selittää, miksi lehden pitäisi tehdä juttu saamelaisvanhusten palveluista. Sen sijaan konflikti on uutinen, sanoo Helsingin Sanomien toimittaja Mikko-Pekka Heikkinen. Ja moni lausuu kärkevästi.

”Jos jollekin on syntynyt kuva helposti loukkaantuvista saamelaisista, en ihmettele.”

Kainuulainen toimittaja kiinnostui Saamenmaasta vaelluksillaan ja on sittemmin kirjoittanut paljon saamelaisaiheista. Perehtyneisyydestään huolimatta Heikkinen joutui keväällä saamelaistaiteilijaryhmä Suohpanterrorin kynsiin kirjoitettuaan jutun pohjoisen poronhoitoalueen jäkäläkadosta.

Suohpanterror teki julisteen, jossa Heikkinen ratsasti porolla khakipuvussa imperialistin näköisenä. Saamelaiskriitikot näkivät jutun ongelmiksi nimettömien lähteiden käytön ja otsikon, jossa suomalaistoimittajan mainittiin ”uskaltautuneen” Utsjoelle herkän aiheen pariin.

”On toki tulenarkaa esittää kritiikkiä valtakulttuurin edustajana. Vaikka juttu pitäisi vettä, se luetaan hyvin kriittisesti”, Heikkinen sanoo.

Leukumaavaara on tehnyt gradunsa saamelaisten kokemuksista suomalaistoimittajien haastattelemina ja havainnut, että usein saamelaiset joutuvat pitämään alkajaisiksi toimittajalle luennon peruskysymyksistä. Haastateltavilla on syytäkin olla huolissaan, tulevatko he ymmärretyiksi.

Näkkäläjärvi kertoo, että stereotypiat näkyvät jo kysymyksissä. Miksi te suljette ihmisiä yhteisönne ulkopuolelle, miten saamelaisuus näkyy arjessasi, hän mainitsee klassikkokysymyksiä.

Ensimmäinen kysymys kertoo läpilyöneestä ajatuksesta siitä, että saamelaisuus olisi alakulttuuri tai identiteettipeliä.

Näkkäläjärven vastaus jälkimmäiseen kysymykseen on sisäpiirivitsi: tappelen somessa trollien kanssa.

Suomessa harjoitetaan laskuvarjojournalismia ja se on pulmallista, Leukumaavaara sanoo. Eteläsuomalainen toimittaja laskeutuu lentokoneella Ivaloon, ajaa Utsjoelle, hämmästyy kylänraitin hiljaisuutta ja kirjoittaa juttuunsa paikallisten saamelaisten kärsimyksistä, mielipiteistä ja ristiriidoista. Jos kaikki omasta arjesta poikkeava tulee journalistille yllätyksenä, oivaltavat jatkokysymykset jäävät kysymättä.

Näkkäläjärvi toivoisi ennen kaikkea, että saamelaiset pääsisivät mediaan myös tavallisina toimijoina. Bensan hinnan nousua käsittelevään juttuun voisi etsiä haastateltavan, joka sattuu olemaan saamelainen poromies.