Kohua kirjoista

Journalistit kirjoittavat ja puhuvat toisinaan kirjoista. Mutta millaisista ja miten? Onko kirja hyvä uutinen?

Suomen tietokirjailijat ry:n julkaiseman selvityksen mukaan tietokirjoista ei enää kirjoiteta arvioita entiseen tahtiin ja tietokirjat kelpaavat lähinnä kolumnisteille. Kärjistäen: niistä napataan mielipidekirjoituksiin hyviä aiheita. (Maaria Linko: Tietokirjallisuuden näkyvyys selailukulttuurissa.)

Samaan aikaan on nähtävissä, että niin tietokirjallisuus kuin kaunokirjallisuus henkilöityvät. Journalistisissa teksteissä käsitellään useammin julkisuudesta tuttuja kirjantekijöitä ja heidän mielipiteitään kuin teoksia. Julkkiskirjailijat kelpaavat kaikkien alojen asiantuntijoiksi, mutta tuntemattomammat kirjailijat tuotoksineen jäävät vaille mainittavaa huomiota.

Tuntemattomankin kirjailijan tosin on mahdollista yrittää saada näkyvyyttä laatimalla kirjoja erityisen raflaavista aiheista. Sellaisia ovat vaikkapa insesti, huoraaminen ja lapsen kuolema.

Yhtään ei haittaa, jos kirja sisältää paljastuksia. ”Paljastus” ja ”paljastaa” ovat oivia otsikkosanoja.

Muutamat journalistit näyttävät kirjoittavan mielellään myös ”kohukirjoista”. Tässä otteita kuluvan vuoden otsikoista: Auerin kohukirja ei lunasta lupauksia, Urho Kekkosen viimeisten vuosien tragiikka käydään läpi kohukirjassa, Päivä Räsänen kohukirjastaan, Martina Aitolehti Esko Eerikäisen kohukirjasta.

Kirjailijaa nostavat esiin myös erilaiset kilpailut. Mutta kuka muistaa enää, mikä kirja voitti Finlandia-palkinnon? Kirjailijan muistaa moni. Tai no, ei. Ehkä kuitenkin muistetaan se tehokkaasti uutisoitu ja yhteiskunnallisesti merkittävä seikka, että kirjailija on elänyt vaimonsa rahoilla – ja siksi palkintorahatkin saa vaimo.