Käännetty tietokirjallisuus ei kiinnosta, ja Suomi käpertyy sisäänpäin, väittää Roosa Pohjalainen

Suomalaisia on puolisen promillea maapallon väestöstä. Suomen Kustannusyhdistyksen myyntitilastojen perusteella vaikuttaa siltä, että haluamme silti jättäytyä yksinomaan suomalaisten ajattelun varaan.

Ilmeisesti meille riittää kotimainen asiantuntemus, sillä vuonna 2025 kymmenen myydyimmän painetun käännöstietokirjan joukkoon pääsi vaivai­sella 2 000 kappaleen myynnillä. Vielä vuonna 2019 vastaava luku oli 8 900. Bestsellerlistalle yltäneiden kirjojen myynti on laskenut kuudessa vuodessa lähes 70 prosenttia.

Toki kutistuneita myyntilukuja selittää painetun kirjan alamäki äänikirjapalveluiden vallattua markkinaa. Kotimaisen tietokirjallisuuden ja muiden kirjallisuuden ­lajien myynti ei kuitenkaan ole huvennut yhtä rajusti.

Käännettyjen tietokirjojen menekki on laskenut poikkeuksellisen jyrkästi myös suhteutettuna vuotuiseen kokonaismyyntiin: vuonna 2019 kahdenkymmenen myydyimmän painetun tietokirjan joukkoon mahtui seitsemän suomennosta, vuonna 2025 kaksi. Etenkin nuoret lukevat englanniksi kirjoitettuja kirjoja yhä useam­min alkukielellä, mutta sekään ei selitä näin hurjaa ­pudotusta käännöstietokirjojen suosiossa.

Suomalaislukijat ovat siis kääntäneet selkänsä nimenomaan käännetylle tietokirjallisuudelle. Oikeastaan se ei ole mikään ihme, sillä käännöstietokirjat eivät näy juuri missään.

Kun kustantaja julkaisee kotimaisen tekijän tietokirjan, tekijä saa parhaassa tapauksessa antaa teoksestaan lukuisia haastatteluja eri tiedotusvälineille ja toimia aihe­piirin kommentaattorina väsymiseen saakka. Ulkomainen tietokirjailija on puolestaan usein alansa kansainvälinen huippuasiantuntija. Jos hänet kelpuutetaan yhdenkin suomalaismedian haastateltavaksi, kyseessä on yleensä kustantajan työvoitto.

On varmasti houkuttelevaa valita vaivattomampi ja yleisölle tutumpi haastateltava Suomesta, mutta pitäytyminen kotimaisissa nimissä vahvistaa turhauttavaa ­ilmiötä, jossa samat vakiokasvot kommentoivat maailman menoa jutusta toiseen.

Kirja-arviot eivät takaa näkyvyyttä senkään vertaa. Kulttuurikritiikille on ylipäänsä niukasti palstatilaa, ja siinä missä kotimaisista tietokirjoista julkaistaan harmillisen vähän arvioita, käännöstietokirjoista niitä ei julkaista juuri lainkaan. Maailmalla palkituista merkkiteoksistakaan on täällä usein turha odottaa kritiikkiä. Yhdeksi syyksi arvelen sitä, että kertova, kaunokirjallisuuden keinoja hyödyntävä tietokirjallisuus ei ole vieläkään kunnolla rantautunut Suomeen eikä siksi löydä tietään kulttuurisivuille.

Perimmäinen syy kiinnostuksen puutteen taustalla saattaa olla synkempi: Suomi vastaa maailman myllerrykseen käper­tymällä sisäänpäin. Kun päätämme, että muilla ei ole meille mitään tarjottavaa, sorrumme itseriittoiseen navankaiveluun ja toisaalta suljemme pelokkaina ovet ja ikkunat.

Tällaisella kehityksellä on helppo nähdä yhteys esimerkiksi nationalismin nousuun. Vierasperäisten ajattelijoiden ja kirjoittajien vieroksuminen on osa samaa jatkumoa kuin konkreettinen rajojen sulkeminen.

Käännöskirjan kulut ovat yleensä suuremmat kuin koti­maisen kirjan, joten sen kustantaminen on ­suurempi taloudellinen riski. Jos myyntiluvut jatkavat luisuaan, käännettyjä tietokirjoja tullaan väistämättä julkaisemaan yhä vähemmän. Tämä on onneton suunta, eikä vain ute­liaan lukijan vaan koko kansakuntamme kannalta.

Yli 99,9 prosenttia maailman kirjoista kirjoitetaan jollain muulla kielellä kuin suomeksi. Tuntuu käsittämättömältä, että lakkaamme ehdoin tahdoin lukemasta aikam­me terävimpiä ajattelijoita, lahjakkaimpia tutkijoita ja taitavimpia tieteen popularisoijia.

Kun luovumme käännetystä tietokirjallisuudesta, luovumme uusista ideoista, kiehtovista ajatuksista ja odottamattomista näkökulmista, eikä se voi olla köyhdyttämättä meitä.

Ratkottavanamme on niin monimutkaisia ongelmia, että olisi harhaista kuvitella selviävämme niistä pelkästään suomalaisin aivoin.