Media käsittelee vähemmistöjä pinnallisesti ja liian varovasti, kirjoittaa Ujuni Ahmed

Suomalainen media käsittelee maahanmuuttoon ja vähemmistöihin liittyviä aiheita usein liian varovaisesti ja ulkopuolelta. Tämä korostuu silloin, kun juttu käsittelee sosiaalisia rakenteita ja arvoja, jotka muovaavat yksilöiden ­valintoja ja yhteisöjen sisäisiä ­suhteita. Lopputulos on usein pinnallinen ja irrallaan kontekstista.

Vuosi sitten syksyllä media uutisoi laajasti Itäkeskuksen sillalle Helsingissä pystytetystä banderollista, jossa mies ohjeisti musliminaisia pukeutumaan oman uskonnollisen tulkintansa mukaisesti. Myös minua haastateltiin aiheesta.

Moni juttu jäi ilman laajempaa kontekstia siitä, millaisiin valtasuhteisiin ja moninaisiin uskonnollisiin tulkintoihin tällaiset teot kytkeytyvät. Pukeutumiseen liittyvät määräykset – olivatpa ne uskonnollisia, kulttuurisia tai sukupuolirooleihin liittyviä – eivät synny tyhjiössä. Ne heijastavat yhteisöjen sisäisiä rakenteita, jotka voivat rajoit­taa erityisesti naisten itsemääräämisoikeutta.

Sama ongelma näkyy myös siinä, miten media käsittelee vähemmistöihin kuuluvia yksilöitä: usein heidän kokemuksensa ja valintansa nostetaan esiin irrallaan ympäristöstä, joka niihin vaikuttaa.

Ilmiö toistuu sankaritarinoissa, joissa ”onnistujat” ­kuvataan esikuvina koko yhteisölleen. Hyvää tarkoittavat jutut ylläpitävät ihanteita, joihin muidenkin odotetaan sopivan.

Yksilökokemukset ansaitsevat tulla kuulluiksi, mutta niiden alle ei saa kadottaa rakenteita, jotka muovaavat niitä. Kun rakenteellinen ymmärrys ja verkostot puuttuvat, vähemmistöihin kuuluvat ihmiset kuvataan toistuvasti uhreina, sankareina tai ongelmina – harvoin tavallisina ihmisinä, osana samaa yhteiskuntaa.

Ymmärrän hyvin, että monelle toimittajalle yksittäiset tarinat ovat turvallisin tapa liikkua herkissä aiheissa. Se suojaa negatiiviselta palautteelta, leimaamiselta ja uhriuttamisen riskiltä.

Vähemmistöaiheissa pelätään virheitä ja väärinymmärryksiä niin paljon, että moni teema käsitellään usein vain kohujen kautta – poliittisten vastakkainasettelujen sävyttämänä tai niitä vältellen.

Esimerkiksi segregaatiosta puhutaan harvoin siitä näkö­kulmasta, miten eriytyminen vaikuttaa maahanmuuttajataustaisiin perheisiin ja lapsiin. Rinnakkaisyhteiskunnista keskustellaan lähinnä poliittisina uhkakuvina – ei siitä näkökulmasta, mitä ne tarkoittavat niille, jotka elävät niiden keskellä.

Varovaisuus ja yleistäminen näkyvät myös yksittäisissä uutisissa. Kun Yle viime kesänä teki jutun Kalajoella hukkuneista kolmesta nuoresta, vähemmistöyhteisön ”edustajina” se haastatteli miehiä. On huomionarvoista, että ”edustajiksi” valitaan usein juuri miehiä. Olisi tärkeää kysyä, kenellä on oikeus puhua yhteisön nimissä ja ­miksi ymmärrys kollektiivisesta surusta jäi edustamisen kysymyksen varjoon.

Media unohtaa usein, että etniset ja uskonnolliset ­yhteisöt ovat monimuotoisia – niiden sisällä on pienempiä ryhmiä, eri sukupolvia ja sosiaalisia hierarkioita. Olen itse joutunut useaan otteeseen oikaisemaan toimittajia, jotka käyttävät sanaa ”yhteisö” kuvaamaan kokonaisia vähemmistöjä. Sana ”yhteisö” yksinkertaistaa ja peittää eri todellisuudet.

Kun toimittaja ei tunne yhteisöjen sisäisiä rakenteita ja valtasuhteita, hänestä voi huomaamattaan tulla väline yhden agendan vahvistamiseen.

Monikulttuuristuvassa Suomessa media ei ole vielä löytänyt otettaan vähemmistöihin liittyvissä teemoissa. Il­miöitä ei seurata osana yhteiskunnallista kehitystä, vaan ne käsitellään irrallisina tapauksina. Journalismi jää reaktiiviseksi ja antaa vallan tunteille tiedon sijaan.

Siksi toimituksiin on saatava eri taustoista tulevia toimittajia. Vain monimuotoinen media voi kuvata todellisuutta monesta näkökulmasta – ja vain silloin journalismi voi todella yhdistää, ei erottaa.