Perusuutistoiminta tarvitsee tuekseen sääntelyä ja rahaa

Suomalaisen median pahimmat kilpailijat ovat kansainväliset alustayhtiöt. Ne vievät yhä suuremman osuuden mainonnan euroista, kaappaavat yleisön huomion ja johdattavat liiken­nettä kitsaasti uutisten alkuperäislähteille.

Maailmalla ne ovat käyttäneet luvatta tekijänoikeuksien piirissä olevaa sisältöä tekoälymalliensa kouluttamiseen. Julkaisemistaan sisällöistä ne eivät halua kantaa vastuuta.

Suomalaisten mediayritysten on mahdoton kilpailla tasavertaisina valtavia kansainvälisiä toimijoita vastaan markkinatalouden säännöillä.

Tarvitaan valtio tasaamaan tilannetta. Tarvitaan sääntelyä ja mediatukea. Tarvitaan mediapolitiikkaa.

Ja aika keskustella mediatuesta ja mediapolitiikasta on nyt.

Sanoma kertoi syyskuun alussa aikovansa lopettaa STT:n sisältöjen käytön. Näyttää epä­todennäköiseltä, että kotimainen uutistoimisto voisi jatkaa ilman jonkinlaista valtion tukea.

Toiset mediayhtiöt ovat syyttäneet Sanomaa yhteisvastuusta lipeämisestä. Silti myös ne pohtivat omaa jatkoaan STT:n asiakkaina. Sen tarjoama ”yleisuutisvirta” on kaikkien mielestä arvokasta, mutta ei yhtiöiden mukaan tuo riittävästi yleisöä eli rahaa.

Mediayhtiöitä voi vaatia ymmärtämään roolinsa journalismin ja demokratian puolustajina, mutta ne ovat yhtä kaikki silti liikeyrityksiä. Niiden voi toivoa, mutta ei luottaa tukevan huonosti tuottavaa perusuutistoimintaa myös vastoin omaa taloudellista etuaan.

Siksi mediatuki on tapa ohjata ne tavalla tai toisella tekemään niin. Tai kääntäen: mediatuki on tapa tehdä kalliin, mutta tärkeän journalismin tekemisestä kannattavaa.

Suuret mediayritykset ovat suhtautuneet media­tukeen nihkeästi. Ne ovat kannattaneet verotukia, kuten tilausmaksujen arvonlisäveron painamista nollaan. Journalismin suoraa tukemista ne ovat kavahtaneet, vaikka moni yritys myöntyikin pari vuotta sitten hakemaan kertaluontoista, toimitukselliseen työhön tarkoitettua tukea.

Kymmenen viime vuoden aikana Suomessa on kokeiltu monia, aina väliaikaisia malleja median tukemiselle. On ollut median innovaatiotuki, josta lopulta vain viidennes meni perinteisen median uudistamiseen. On ollut ”yleisen edun tv-kanavien tuki uutis- ja ajankohtaistoimintaan”, jota sai vain MTV. On ollut sanomalehtien jakelutukia, koronatukia ja kertatukia uutistoimistolle.

Mikään niistä ei ole toiminut erityisen hyvin – tai ainakaan mikään niistä ei ole toiminut kaikkien alan toimijoiden mielestä hyvin. Aiemmin kokeillusta voi päätellä sen, etteivät kertaluontoiset tuet auta kuin hetken ja että media-ala tuskin löytää lopullista yhteisymmärrystä parhaasta tukimallista.

Nyt päättäjät viestintäministeri Lulu Rannetta (ps.) myöten ovat pohdiskelleet Ylen rahoituksesta nipistämistä STT:n tueksi – ikään kuin media-alan ongelmana olisi se, että tuki on väärässä paikassa sen sijaan, ettei sitä ole juuri lainkaan.

Journalismin tekijöiden näkökulmasta paras mediatuki olisi tuki, joka varmasti ohjautuu sisältöjen tekemiseen. Tuen pitäisi olla pysyvä, jotta toimitukset voisivat suunnitella työnsä kehittämistä pitkälle tulevaisuuteen.

Ja jotta mediatuki olisi aidosti demokratiatuki, se pitäisi kohdentaa esimerkiksi paikallis­uutisointiin. Tuen ohjaavalla vaikutuksella pitää silti olla rajansa. Siitä ei saa tulla keppihevonen journalismin ohjaamiseksi päättäjille mieluisaan suuntaan.

Syyskuun lopulla yksitoista huippu-ekonomistia, kuten Joseph Stiglitz, Daron Acemoğlu ja Mariana Mazzucato, vetosi yleistä etua palvelevan journalismin puolesta. Heidän mukaansa median perinteinen liiketoimintamalli on mennyttä – ja se on uhka koko yhteiskunnalle.

Tutkijoiden mielestä valtioiden kannattaisi nyt toimia. He kannustavat valtioita miettimään uusia keinoja yleistä etua palvelevan journalismin rahoittamiseksi ja uutta sääntelyä muokkaamaan mediaekosysteemiä, jossa kilpailu ei enää ole reilua.

Journalismin tukeminen on sijoitus luotettavaan tietoon. Nyt on korkea aika ymmärtää se myös Suomessa.