Ylioppilaslehtien pelastussuunnitelma jäi puolitiehen, kirjoittaa toimittaja Tuukka Tuomasjukka

Eihän tämä yllätyksenä tullut. Se oli ensireaktioni, kun Helsingin Sanomat uutisoi marraskuun alkupuolella Ylioppilaslehden ahdingosta.

Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan eli HYY:n talousjohtokunta esitti lehden budjettiin tuolloin 38 000 euron leikkausta. Marraskuun lopulla HYY:n hallitus päätti esittää pienempää, 13 000 euron leikkausta. Ylioppilaskunnan edustajisto päättää leikkauksen suuruudesta kokouksessaan ensi viikon tiistaina, 10. joulukuuta.

HYY on jo aiemmin leikannut Ylkkäriltä reilusti. Viime keväänä lehdeltä tehtiin säästöjä 65 000 euron edestä.

Päätoimittaja Roosa Welling huomautti marraskuussa Jyväskylän ylioppilaslehti Jylkkärin haastattelussa, että jos talousjohtokunnan esittämä leikkaus toteutuu, Ylioppilaslehden rahoituksesta on nipistetty vuodessa neljännes.

Helsingin Sanomien viimeaikaisissa artikkeleissa on jo menty pidemmälle. Niissä Ylioppilaslehdelle – tai vähintään sen printille – on jo povailtu kuolemaa, osin harhaanjohtavin perustein.

Tulkintaa ruokkii niin tilanteen monimutkaisuus kuin Wellingin sähköposti, jonka hän lähetti Ylioppilaslehden vanhoille päätoimittajille marraskuussa.

”Uskon, että nyt ollaan lehden historiassa lähempänä sen lakkauttamista kuin koskaan ennen”, Welling kirjoitti.

Uutiset Ylioppilaslehden kuolemasta ovat luultavasti ennenaikaisia ja liioittelevia, mutta ne näyttävät tilanteen haavoittuvuuden. Nyt uhattuna on suurin ja kaunein: se, jonka ainakin piti selvitä, vaikka kaikki muut ylioppilaslehdet joutuisivat jyrän alle.

Samalla se kertoo siitä, kuinka ylioppilaslehtien pelastussuunnitelma jäi pahasti puolitiehen, ja journalismin kentällä on tuudittauduttu valheellisiin mielikuviin järjestölehtien työrauhasta.

---

Ylioppilaslehden uudet leikkaukset olivat vain ajan kysymys. Niistä vihjasi viime keväänä silloinen päätoimittaja Adile Sevimli, kun Helsingin Sanomat haastatteli häntä edellisistä leikkauksista.

”Tässä huolenaiheena on, että kun ylioppilaskunnan taloudellinen tilanne voi olla kriisissä vielä ensi vuonnakin ja sitä seuraavana, niin kysymys kuuluu, mitä sitten tapahtuu”, hän totesi.

Aikaa kului vähemmän kuin Sevimli odotti. Epäonnistuneiden kiinteistösijoitusten takia HYY:n ensi vuoden budjetista paljastuikin reipas 820 000 euron vaje. Se on myös Ylioppilaslehden rahoitukseen suunniteltujen leikkausten syy.

HYY itsekin näyttää yllättyneen siitä, että kiinteistöalan – ja myös sen oman talouden – syöksykierre jatkuu. Päätoimittaja Roosa Welling kertoi Jylkkärille, kuinka lisäleikkaustarpeista ei ollut puhetta, kun Ylioppilaslehden toimitusta rekrytoitiin keväällä.

Ylioppilaslehden entinen toimittaja Aurora Rämö ruoti kiinteistöbisneksen seurauksia Suomen Kuvalehden mediakolumnissa marraskuussa. Tuolloin hän kirjoitti, kuinka Ylioppilaslehti on ”ikuinen sijaiskärsijä”.

Väite on perusteltu. Ylioppilaskunnan hallitus esittää kassavajeen paikkaamista ensisijaisesti jäsenmaksun nostolla, mutta lisäksi se ehdottaa leikkauksia. Talousjohtokunnan esityksessä suurimpien napsaisujen joukossa oli Ylioppilaslehti. Myös keväällä Ylioppilaslehti oli yksi HYY:n suurimmista säästökohteista.

---

HYY:n Ylioppilaslehdelle tekemistä leikkausesityksistä suurempi, 38 000 euroa, tarkoittaisi käytännössä sitä, että lehteä ei enää postitettaisi opiskelijoille. Jatkossa Ylioppilaslehti jaettaisiin ainoastaan telineistä – samalla tavalla kuin esimerkiksi Voima-lehti toimii.

Esitystä voi pitää vielä jollain tavalla armollisena. Painetun aikakauslehden on mahdollista jatkaa toimintaansa vielä näinkin.

Toki muutos herättäisi kysymyksiä muun muassa siitä, vaikuttaako jakelumallin muutos mainostajien halukkuuteen näkyä lehdessä ja sitä kautta mainostuloihin. Postituskuluista säästäminen voi näin vaikuttaa talouteen odotettua negatiivisemmin.

Lisäksi opiskelijoiden kosketuspinta Ylioppilaslehteen luultavasti heikkenee, kun lehteä ei enää automaattisesti postiteta heille kotiin. Se voi pidemmän päälle vahvistaa ylioppilaspoliitikkojen haluja lakkauttaa julkaisu. Kehityskulusta huomauttivat myös vuonna 2021 ilmestyneen ylioppilaslehtiselvityksen tekijät.

Pienempi, 13 000 euron leikkausvaihtoehto, tarkoittaisi päätoimittaja Wellingin mukaan Ylioppilaslehden ilmestymiskertojen vähentämistä. Viime leikkauksessa lehtiä vähennettiin kuudesta viiteen, nyt leikattaisiin viidestä neljään.

Leikkausvaraa ei nykymuotoisessa Ylioppilaslehdessä enää juuri ole. Jo edelliset leikkaukset olivat lähellä maksimia, Ylioppilaslehden Kustannus Oy:n asiantuntijajäsen Harri Saukkomaa sanoi Ylioppilaslehden haastattelussa keväällä. Suuremmilla leikkauksilla lehteä ei hänen mukaansa enää voi pyörittää.

Mittakaavaa voi hakea avustajabudjetista. Roosa Wellingin mukaan se on tänä vuonna enää 12 000 euroa, kun vuonna 2017 summa oli 52 000 euroa.

Erityisen painokkaalta tuntuu Saukkomaan toinen kommentti samaan juttuun:

”Ratkaiseva kysymys on, kuinka paljon HYY:llä on kustantajana kärsivällisyyttä ja mahdollisuuksia sijoittaa lehden kannattavaan tulevaisuuteen.”

---

Pinnan alla kuplii enemmänkin. Julkisuudessa on toistaiseksi käyty varsin vähän keskustelua siitä, kuinka koko suomalainen ylioppilaskuntakenttä on uhattuna.

Ylioppilaskuntien talous on ollut pitkään turvattu niin sanotulla automaatiojäsenyydellä, josta luopumisen selvittäminen on kirjattu Petteri Orpon (kok.) hallituksen ohjelmaan. Hallituksen teettämän selvityksen aiheesta on määrä saapua ylioppilaskuntiin pian.

Automaatiojäsenyydestä luopuminen tarkoittaisi melko varmasti jäsenmaksutulojen eli rahoituksen vähenemistä, ja se taas leikkauksia – ellei jopa lakkautuspäätöksiä – lopuillekin ylioppilaslehdille.

Ylioppilaslehtiä on viime vuosina lakkautettu tasaiseen tahtiin. Vaasan ylioppilaslehti Vylkkäri lakkautettiin vuonna 2017, Itä-Suomen ylioppilaslehti Uljas vuonna 2018, Aalto-yliopiston ylioppilaslehti Aino vuonna 2020 ja Lapin ylioppilaslehti vuonna 2024.

Lapissa ylioppilaskuntapäättäjät tosin väistivät vastuutaan ja kiistivät, että olisivat lakkauttaneet lehden. Ylioppilaslehti kiteytti tämän jälkeen kiertelyn ytimen: sen mukaan ylioppilaskunta säästi julkaisun hengiltä.

Enää jäljellä ovat Helsingin, Jyväskylän, Oulun, Tampereen ja Turun ylioppilaslehdet sekä HYY:n julkaisema ruotsinkielinen, vain verkossa toimiva Studentbladet.

---

Ei ole varmaa, kelpaavatko HYY:n leikkausesitykset edustajistolle. Opiskelijapoliitikot saattavat haluta pienempiä korotuksia jäsenmaksuun ja suurempia leikkauksia jäsenpalveluihin. Silloin tulilinjalla olisi Ylioppilaslehti.

Kun päätoimittaja Welling kysyi syksyllä juontamassaan edustajistovaalipaneelissa edustajistoryhmien edustajilta, vastustaako kukaan suuria leikkauksia Ylioppilaslehteen, vain yksi panelisteista nosti kätensä – ja hänkin puolittain.

Suurempia leikkausvaihtoehtoja onkin jo käynyt pöydällä. Ylioppilaslehden päätoimittaja Roosa Welling kertoo Journalistille, että HYY:n talousjohtokunnassa käsiteltiin myös ehdotusta, jossa lehden budjetti leikattaisiin ensi vuonna nollaan. Ehdotus ei voittanut.

Welling kertoo Journalistille myös, kuinka edustajisto on kysynyt häneltä syksyllä toimituksen irtisanomisaikaa. Ylioppilaslehden kustannusyhtiö on palkannut nelihenkisen toimituksen kahden vuoden määräaikaisilla työsopimuksilla, jotka päättyvät vasta vuonna 2026.

Pahimmillaan käynee niin, että edustajisto lakkauttaa Ylioppilaslehden printin. Sen säästövaikutukset lienevät kuitenkin pienet, sillä printtilehden mainostulot kattavat painokustannukset lähes kokonaan. Verkkolehdessä mainosmyynti taas on huomattavasti vaikeampaa.

---

Helsingin Sanomien kehityspäällikkö Esa Mäkinen arvioi kolumnissaan, että Ylioppilaslehden kohtalossa on pohjimmiltaan kyse siirtymästä digiin.

Olen vahvasti eri mieltä. Sen sijaan kyse on siitä, että organisaatiot yksi kerrallaan luopuvat journalismin tuottamisesta. Se kun tuntuu arvaamattomalta, kalliilta ja hyödyiltään vähemmän konkreettiselta kuin viestintä.

Tilanne on vaikea ja epäreilu. Ylioppilaslehtiä yrittävät pelastaa nuoret päätoimittajat, joille johtotehtävä on monesti uran ensimmäinen. Ylioppilaskunnat ovat omistajina usein arvaamattomia ja tempoilevia, mikä vaikeuttaa pitkäjänteisten suunnitelmien tekemistä.

Olen pitkään pohtinut puolivakavasti, että Suomeen tarvittaisiin nuorisomediatuki. Uusien tukien ehdottaminen tähän maailmanaikaan voi tuntua haihattelulta, mutta taustalla on pitkä kehityskulku.

Nuorille tehtäviä medioita on viime vuosina lakkautettu yksi kerrallaan. Näihin kuuluu myös Suomen lukiolaisten liiton julkaisema Improbatur, jonka vt. päätoimittajana toimin 2020-luvun taitteessa. Omalla vahtivuorollani lakkautettiin lehden printti, ja muutaman verkossa toimitun vuoden jälkeen julkaisun toiminta päättyi tänä vuonna kokonaan.

Edeltäjäni olivat aikoinaan saaneet Improbaturin lobattua Taiteen edistämiskeskus Taiken myöntämän kulttuurilehtituen piiriin. Jossain vaiheessa Improbatur kuitenkin putosi tuensaajien joukossa. Kun erään kielteisen päätöksen jälkeen soitin Taikelle ja kysyin syitä, niistä yksi liittyi taustaorganisaatiomme varallisuuteen.

Ongelmana on se, että kun näennäisesti vakavaraiset taustaorganisaatiot joutuvat tiukassa taloustilanteessa kiristämään vyötä, se tehdään usein leikkaamalla rönsyjä – esimerkiksi pitkään julkaistu lehti, joka nähdään vanhanaikaisena.

---

Mieleeni jäi päätoimittaja-ajoiltani myös se, kuinka esihenkilöni kerran kysyi minulta vilpittömästi, miksi juuri Suomen Lukiolaisten Liiton pitäisi rahoittaa lukiolaisille tehtävää journalismia, eikä jonkun muun. Hätkähdin.

Kysymys on tuttu: journalismin merkitys tunnustetaan juhlapuheissa, mutta se ei kuitenkaan ole niin tärkeää, etteikö siitä voisi tiukan paikan tullen leikata pahoittelevien lausuntojen saattelemana. Tiukkaa on kaikkialla ja kaikilla, pitää ymmärrettävästi keskittyä ydintoimintoihin. Joku muu voi kuitata laskun, jos se kerran on tärkeää.

Myös kulttuurilehtituesta on sittemmin leikattu. Se mahdollistaa kuitenkin edelleen melko laajan journalistisen aluskasvillisuuden. Julkaisuja tehdään kengännauhabudjetilla ja kituuttaen, mutta niin on ylioppilaslehtiäkin tehty ennen valojen sammuttamista.

Kulttuurilehtituen saajien joukossa ei muuten ole yhtään nuorille – tai nuorille aikuisille – suunnattua julkaisua, esimerkiksi yhtäkään ylioppilaslehteä.

Ehkä meidän journalistien ei kannattaisi uutisoida journalististen julkaisujen kohtalosta vain lehti kerrallaan. Muissa Pohjoismaissa ongelmia paikataan Suomea huomattavasti laajemmilla mediatuilla. Olisiko aika pohtia, mitä meillä pitäisi tehdä?