Journalismi tarvitsee muitakin puolustajia kuin journalistit

Harva haluaa leikata ­journalismista kiusallaan. Viime vuosina sille on kuitenkin usein löytynyt jokin ”hyvä” syy.

Kun puolueet päättivät leikata Ylen rahoitusta, perusteena oli, että kaikesta muustakin leikataan. Osa poliitikoista on myös sitä mieltä, ettei valtion tehtävä ole rahoittaa mediaa ainakaan yhtä hövelisti kuin nykyisin.

Kaupallinen media on tukenut päätöstä, koska se toivoo saavansa siten uutta maksavaa yleisöä. Toisaalta mediayhtiöt ovat lakkauttaneet julkaisuja ja irtisanoneet journalisteja vedoten milloin paperin ja jakelun hintaan, milloin mainosmarkkinan hiipumiseen.

Puolueet taas ovat kutistaneet ja lopettaneet lehtiään, koska journalismin rahoittaminen ”ei ole puolueiden tehtävä” ja koska rahat on haluttu käyttää viestintään.

Samoin on ajatellut myös moni järjestö. Viime vuosina omista journalistisista julkaisuistaan ovat luopuneet esimerkiksi Suomen Partiolaiset, Lukiolaisten liitto ja joukko ylioppilaskuntia. Viimeisin esimerkki on Helsingin yliopiston ylioppilaskunta, joka jälleen harkitsee Ylioppilaslehden rahoituksen tuntuvaa leikkausta.

Kenen tehtävä on rahoittaa ja puolustaa journalismia? Näyttää siltä, että monen mielestä ”jonkun muun” – ei järjestöjen, ei puolueiden, ei oikein valtionkaan.

Mediayhtiöiden omistajat tuntuvat suhtautuvan journalismiin kuin se olisi mikä tahansa makkaratehdas: jollei se tuota kylliksi, rahat pannaan johonkin kannattavampaan. Journalismimesenaatit ja sivistysmieliset patruunat ainakin ovat harvassa.

Mediatutkija Rasmus Kleis Nielsen kiinnitti syyskuussa Die Zeitissa huomiota siihen, miten vapaata mediaa puheissaan puolustavatkin poliitikot tekevät vain vähän sen turvaamiseksi. Sen sijaan he nakertavat journalismin asemaa yhteiskunnassa kieltäytymällä haastatteluista ja panostamalla sosiaalisen median näkyvyyteen. Mediatukia ja julkista mediaa vielä rahoittavissa maissa molemmista on lähinnä leikattu.

Nielsen kehottaa mediaa kääntämään toivonsa yleisöön ja sen luottamuksen säilyttämiseen. Hänen mukaansa journalistit eivät voi nojata politiikan tai talouden vaikuttajien ­hyvään tahtoon. Valtaapitävillä on aina hävittävää suhteessa heitä valvovaan mediaan.

Ja näin tietysti onkin. Mutta ketkä vaikuttavat järjestöissä, puolueissa ja yrityksissä, jolleivät samat kansalaiset? Eikö juuri heidän pitäisi myös näissä rooleissa tukea omalta pieneltäkin osaltaan vapaata ja kriittistä tiedonvälitystä?

Jos journalismia aidosti pitää demokratian kannalta tärkeänä voimana – kuten moni pitää – eikö sitä pitäisi pyrkiä tukemaan aina, kun se vain on mahdollista?

Aito demokratian ystävä ei tyydy vain tilaamaan ja lukemaan, kuuntelemaan tai katsomaan, vaan toimii median toimintaedellytysten puolesta myös muissa rooleissaan.

Tänä vuonna Journalisti täytti sata vuotta. Jo sadan vuoden ajan meillä on ollut etuoikeus tehdä journalismia yhteisössä, joka ymmärtää sen arvon ja kunnioittaa toimituksen riippumattomuutta.

Te meidän rahoittajamme, Journalistiliiton jäsenet, olette halunneet lukea ja tukea journalismia, joka on välillä kriittistä myös teitä it­seänne kohtaan. Lämmin kiitos siitä. Se on yksi tapa pitää huolta omasta ammattialasta ja sen kehityksestä. Se on kaukonäköistä ja kypsää, vaikka välillä kirpaiseekin.

Saman ymmärryksen journalismin ja median roolista soisi lävistävän yhteiskunnan laajemminkin. Journalismi on liian tärkeää jätettäväksi vain journalistien puolustettavaksi.