Perusteluilta pitää vaatia järkeä, vaikka olisi samaa mieltä

Suomen itäraja suljettiin kaikelta henkilöliikenteeltä 30. marraskuuta. Tämän jälkeen tilanne on tietenkin elänyt, raja on avattu ja suljettu taas, mutta sulkupäätös ja julkinen keskustelu sen ympärillä pysyvät tärkeinä vielä pitkään.

Päätöksen takana oli laaja kansallinen yksimielisyys, ainakin julkisuudessa. Puolueet eivät nostaneet asiasta suurta meteliä, eivätkä journalistit juuri tuominneet päätöstä. Sitä kritisoivat lähinnä suomenvenäläiset, joiden elämää päätös luonnollisesti vaikeutti rajusti, sekä jokunen ihmisoikeussuuntautunut oikeusoppinut.

Itse olen taipuvainen lähtemään mukaan konsensukseen: hallituksella vaikuttaa olleen vain hyvin huonoja vaihtoehtoja ja se toteutti luultavasti vähiten huonon.

Sinällään erittäin ikävällä päätöksellä saatettiin estää esimerkiksi humanitaarisen kriisin kehittyminen itärajalle, kun Venäjä olisi kuljettanut ulos pakkaseen huonosti pukeutuneita turvapaikanhakijoita nopeammalla tahdilla kuin mitä Suomen viranomaiset olisivat kyenneet ottamaan huolehdittavakseen.

Kun rajan sulkeminen ei itsessään herättänyt suuria julkisia kiistoja, päätöksen perustelutkaan eivät nousseet yksityiskohtaisen tarkastelun kohteeksi. Eikä ihme – on helppo ajatella, että olennaista on se, mitä tehdään, eikä se, miten sitä perustellaan.

Uskallan kuitenkin väittää, että asia on monimutkaisempi. Se, mikä nyt hyväksytään perusteluksi kriisiajan poikkeukseksi on väistämättä ennakkotapaus mahdollisille tuleville päätöksille.

Siksi rajapäätöksen perustelut ansaitsisivat laajemman ja analyyttisemmän keskustelun kuin on nähty.

Kaikkein huomionarvoisin perustelu rajan sulkemiselle oli minusta tämä: tämä ei ole turvapaikkakysymys, vaan turvallisuuskysymys. Tätä toistivat hieman eri sanoin ministerit, virkamiehet ja jopa muutama toimittaja.

Perustelu oli vastaus siihen, että Suomi varsin todennäköisesti rikkoo päätöksellään ihmisoikeussopimuksia. Rajan sulkemista edeltäneellä viikolla apulaisoikeuskansleri totesi, ettei turvapaikan hakemista voida turvata ihmisoikeussopimusten mukaisesti, jos kaikki rajanylityspaikat suljetaan. Sama todettiin myös hallituksen omassa muistiossa, jonka Iltalehti sai haltuunsa. Silti päätös tehtiin.

Päätöstä perusteltiin siis sanomalla jotain täysin absurdia ja ilmeisen paikkansapitämätöntä: ettei rajanylityspaikkojen sulkeminen ole turvapaikkakysymys.

Todellisuudessa rajanylityspaikkojen sulkeminen on tietenkin turvapaikkakysymys. Hallitus päätti kuitenkin painottaa muita näkökohtia, ja sen päätöksen takana oli laaja yksimielisyys (johon myös allekirjoittanut siis yhtyy).

Tämä ei silti tarkoita, että päätöksen perustelussa olisi järkeä. Huolestuttavaa on, että tätä täysin absurdia perustelua ei erityisemmin kritisoitu, vaan se uutisoitiin ja sitä kommentoitiin kuin väitteessä olisi järkeä.

Päätös rajan sulkemisesta syntyi tilanteessa, jossa Suomeen oli tullut alle tuhat turvapaikanhakijaa. Minkäänlaisesta kriisistä ei siis ollut kysymys. Viranomaisten resurssit eivät olleet loppumassa tai tilanne karannut hallinnasta. Hallitus korosti, että se teki päätöksen nimenomaan kriisin estämiseksi, ei siksi että oltaisiin oltu kriisissä.

Jos jo tässä tilanteessa täysin absurdit perustelut hyväksytään mielekkäinä, mitä tapahtuu kun tulee ensimmäinen oikea kriisi?

On nimittäin ihan mahdollista, että Venäjä aiheuttaa myös jatkossa pelottavia tilanteita. Törmäämmekö jatkossa puheenvuoroihin, joissa vaikkapa oikeus kokoontua osoittamaan mieltä ei olekaan kokoontumisvapauskysymys, vaan turvallisuuskysymys?

Absurdin perustelun vahvuus on, että sillä voidaan perustella todella monenlaisia asioita. Siksi absurdit perustelut tärkeissä päätöksissä olisi hyvä huomata heti, kun niitä aletaan viljellä ja nostaa ne esiin julkisessa keskustelussa.