Luottamus mediaan ei pelastu läpinäkyvyydellä, väittää tuottaja Jussi Latvala

Kaikkihan me olemme kuulleet, että journalismin pitäisi olla läpinäkyvämpää.

Suomen Lehdistön päätoimittajan tehtävää hoitanut Noora Autio kirjoitti elokuussa 2019, että ihmiset ”ymmärtävät journalismia ja luottavat siihen paremmin, jos he käsittävät, miten sitä tehdään”. Reilu vuosi sitten BBC puffasi journalistisia periaatteitaan avaavaa kampanjaa samantapaisella ajatuksella: ”If you know how it’s made, you can trust what it says” – jos tiedät, miten jutut tehdään, voit luottaa niihin.

Minustakin tällainen logiikka tuntui uskottavalta. Tietenkin läpinäkyvyys lisää luottamusta mediaan! Lähdin Isoon-Britanniaan Oxfordin yliopiston Reuters-instituuttiin, missä halusin opiskella läpinäkyvyyden parhaita käytäntöjä ja viedä ne lukuvuoden lopuksi Suomeen.

Kun perehdyin läpinäkyvyydestä tehtyihin tutkimuksiin, käsitykseni muuttui. Tulokset olivat aika masentavia.

Eräässä tutkimuksessa koehenkilöt olivat nähneet journalismia, jossa on mukana ”läpinäkyvyyselementtejä”, kuten toimitustyön prosesseja avaavia tietoiskuja, lisätietoa jutun kirjoittajasta, alkuperäislähteisiin johtavia hyperlinkkejä ja niin edelleen.

Usein elementeillä ei ollut mitään vaikutusta arvioihin journalismin luotettavuudesta. Joskus tutkijat havaitsivat lieviä positiivisia vaikutuksia, mutta läpinäkyvyys on joskus jopa heikentänyt arvioita journalismin luotettavuudesta.

Miksi löydökset ovat näin ankeita?

Me toimittajat innostumme, kun esimerkiksi Helsingin Sanomat avaa Gaza-uutisointiaan. Suuri yleisö ei kuitenkaan ole kovin kiinnostunut siitä, miten makkaraa tehdään. Ja jos joku suhtautuu valmiiksi epäilevästi johonkin tiedotusvälineiseen, miksi saman tiedotusvälineen julkaisema lisätieto omasta toiminnastaan yhtäkkiä herättäisikin luottamusta?

Ehkä läpinäkyvyys ja luottamus eivät edes sovi kovin hyvin yhteen.

Luottamus on mielentila, jossa ei haittaa, ettei itse tiedä kaikkea tai ole kontrollissa. Läpinäkyvyydessä taas on kyse siitä, että saa jatkuvasti arvioitavakseen tietoa, jonka pohjalta voi vetää omia johtopäätöksiään. Läpinäkyvyyden käytännöt taas pikemminkin viestivät, ettei tarvitsekaan luottaa, koska aina voi tarkistaa asiat itse.

On myös epäselvää, missä määrin luottamus tiedotusvälineisiin on edes riippuvaista journalismista itsessään. Tietysti sillä on väliä, kuinka hyvin teemme työmme, mutta niin on silläkin, hyökkäävätkö valtaapitävät jatkuvasti toimittajia vastaan, kuinka paljon yhteiskunnan muihin instituutioihin luotetaan ja millaista mediakasvatusta kouluissa annetaan.

Luottamus on siis monimutkaista, eikä se kerro välttämättä kovin paljon siitä, onko journalismi ollut hyvää vai huonoa. Suomessa journalismiin luottaa 69 prosenttia ihmisistä ja Kreikassa vain 19 prosenttia. Tämä tuskin tarkoittaa, että me suomalaiset journalistit olisimme yli kolme kertaa niin hyviä työssämme kuin kreikkalaiset kollegamme.

Läpinäkyvyyteen liittyy myös vaaroja, joista kaipaisin lisää keskustelua. Tärkeät osat työstämme liittyvät yksityisyyteen, eivät läpinäkyvyyteen. Ilmeisin esimerkki niistä on lähdesuoja.

Läpinäkyvyydessä on hyviäkin puolia. Journalisteilla on moraalinen velvoite avoimuuteen, koska me vaadimme samanlaista avoimuutta vaadimme muiltakin. Se tekee meistä tilivelvollisempia ja nöyrempiä, eivätkä ne ole huonoja asioita ammattikunnalle, jolla on valtaa. Toimitusten periaatteet ja työn taustat voivat kiinnostaa yleisöä ainakin silloin, kun julkaistaan jotain harvinaisen kuohuttavaa.

Läpinäkyvyyden perusteena pitäisi olla yleisön tarpeet. Tähän asti alamme on perustellut läpinäkyvyyttä pikemminkin omilla tarpeillaan: kunhan yleisö vaan ymmärtäisi, miten hienosti teemme työtämme, niin johan alkaisi arvomme kohota kansan silmissä.

On ehkä ihan hyvä, ettei yleisö palkitse tällaista logiikkaa luottamalla meihin lisää.