Journalistiliittoa käsittelevien pääkirjoitusten ja kolumnien otsikot marras–joulukuun vaihteessa olivat paljon puhuvia:
”Journalistit eksyivät mediakohun keskelle” (HS 30. 11.)
”Pääkirjoitus: Journalistiliitto ei osaa päättää” (Mika Koskinen, Iltalehti 28. 11.)
”Maria Petterssonista tuli taakka Journalistiliitolle” (Heikki Vento, Verkkouutiset, 30. 11.)
Ei tarvitse kaivella arkistoja ymmärtääkseen, että Journalistiliitto on yhdessä historiansa pahimmista kriiseistä. Julkisuus on ollut armotonta, ja täysin aiheesta.
Liitto on omilla toimillaan loannut maineensa, eikä julkisuudesta muodostuvaa kuvaa ja liiton kilpeen tullutta tahraa pyyhitä pois millään maineenhallinnan taikatempulla.
Pölyn laskeuduttua Journalistiliiton pitää selvittää perusteellisesti, mikä kaikki päätöksenteossa meni pieleen.
Miksi esimerkiksi liiton hallitus venkoili päätöksissään? Ensin se antoi päätoimittaja Maria Petterssonille täyden luottamuksensa, ja aikoi selvittää, vaikuttavatko Petterssonin tekijänoikeusneuvostolta saamat moitteet kustannusalaan tai journalismiin.
Noin viikkoa myöhemmin, kritiikin yllyttyä, päätoimittaja saikin hallitukselta vakavat moitteet. Pari päivää sen jälkeen valtuusto päätti äänestyksen jälkeen, ettei päätoimittaja nauti valtuuston luottamusta.
Tätä kirjoitettaessa 4. joulukuuta hallitus pohtii edelleen, mitä valtuuston päätös tarkoittaa käytännössä.
Toiseksi on selvitettävä, miksi liiton omaa kriisiviestintäsuunnitelmaa ei otettu käyttöön, kun julkisuusmylläkkä käynnistyi toden teolla. Miksi ei pysähdytty miettimään, mitä tilanteessa pitäisi tehdä ja varsinkin, miten siitä pitäisi viestiä?
Kuten kaikilla isoilla organisaatioilla myös Journalistiliitolla on valmis suunnitelma kriisien varalle. Liiton toimisto teki suunnitelman liiton tiedottajan Mika Heijarin aloitteesta, ja se valmistui syksyllä 2022. Heijarilla on pitkä kokemus kriisiviestintätilanteista aiemmissa työpaikoissaan VR:llä ja Postissa, kuten Pirkanmaan Journalistiyhdistyksen Mikko Peltoniemi muistutti valtuuston kokouksessa.
”Miksei Heijarin kokemusta ole hyödynnetty tässä kriisissä?”, Peltoniemi kysyi.
Se on erittäin hyvä kysymys.
On hyvä, että Journalistiliiton valtuusto päätti velvoittaa liiton käymään läpi, miten tapauksen viestintä hoidettiin. Journalistiliiton jäsenet ansaitsevat, että heidän ammattiliittonsa toimii avoimesti ja läpinäkyvästi, virheensä myöntäen.
Syyllisten etsiminen ei tunnetusti hyödytä ketään, mutta vastuussa olevien ihmisten toimien arvioiminen on tarpeen. Myös meidän Journalistissa on pohdittava, miksi tartuimme aiheeseen liian myöhään.
Jälkikäteen on helppo sanoa, että kohun vaikutukset olisivat jääneet huomattavasti vähäisemmiksi, jos Maria Pettersson olisi tunnustanut virheensä ja pyytänyt sitä anteeksi heti kirjan ilmestymisen jälkeen.
Ehkä kohusta Journalistiliitolle aiheutunut mainehaitta olisi voitu estää vielä siinä vaiheessa, kun tekijänoikeusneuvosto antoi moittivan lausuntonsa.
Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan kohu eteni kuin pahimmassa painajaisessa. Kovimman hinnan siitä joutuu maksamaan Maria Pettersson itse.
Liitolle koituvan hinnan suuruutta on mahdotonta vielä arvioida. Selvää on, että maineen palauttaminen täytyy aloittaa tapauksen perusteellisesta perkaamisesta ja tehtävä tarvittavat johtopäätökset.
Selvitystyö on annettava ulkopuoliselle toimijalle, ja sen tuloksista on kerrottava avoimesti julkisuuteen – vaikka ne eivät Journalistiliiton päättäjiä mairittelisikaan.
