Reilu vuosi sitten kulttuurikritiikin kentällä avautui niin himoittu työpaikka, että siitä uutisoitiin elokuva-alan lehdistössä. Yhdysvaltalainen The New York Times ilmoitti 1. toukokuuta 2023, että se etsii uutta elokuvakriitikkoa.
Lehti ei rajannut ilmoituksessa hakua maantieteellisesti, joten paikka herätti laajaa kiinnostusta. Alan ammattilaiset puhuivat siitä elokuvafestivaalien pressihuoneissa ympäri maailman ja suurin osa vähintäänkin mietti mahdollisuuksiaan hakea paikkaa.
Hakemuksia tuli varovaisesti arvaten tuhansia. Edes The New York Timesin elokuvakirjoittelusta vastaava toimituspäällikkö Stephanie Goodman ei tiedä niiden tarkkaa määrää. Rekrytoija valikoi toimitukselle yli sata parasta hakemusta.
Pitkällisen valintaprosessin jälkeen tehtävään valittiin Alissa Wilkinson, joka on nyt astellut muun muassa legendaarisen Pauline Kaelin (1919 – 2001) jalanjäljissä tasan vuoden ajan.
”Paikkaa hakivat ainakin kaikki elokuvakriitikot, jotka tunnen, mutta kokonaismäärää en tiedä. Totta kai kaikkia kiinnosti hyvä paikka, jossa saa vaikutusvaltaa ja vakaan työnantajan. En myöskään tiedä, kuinka monta haastateltiin. Minun osaltani valintaprosessi kesti puoli vuotta”, Wilkinson kertoo Journalistille puhelimessa.
Ennen The New York Timesia Wilkinson oli töissä Vox-verkkosivustolla vuodesta 2016. Siellä hän kirjoitti elokuvasta, televisiosta ja muusta kulttuurista. Sitä ennen hän kirjoitti kulttuurista freelancerina muun muassa Rolling Stoneen, The Washington Postiin ja The Atlanticiin.
40-vuotias Wilkinson kasvoi konservatiivisessa kristillisessä kodissa maalla New Yorkin osavaltiossa. Lapsena hän muistelee nähneensä vain pari Disney-elokuvaa. Nuorenakin hän vain luki kirjoja eikä käynyt elokuvissa.
Wilkinson on opiskellut muun muassa it-alaa. Kiinnostus elokuviin virisi, kun hän alkoi seurustella elokuvantekijän kanssa New Yorkissa. Sittemmin poikaystävästä tuli aviomies.
Kaupunkina New York tarjoaa Wilkinsonin mukaan liki rajattomat mahdollisuudet katsoa elokuvia monipuolisesti.
”Työt kyllästyttivät ja päätin kokeilla kirjoittamista. Kirjoitin elokuvien ja television ohella kirjallisuudesta. Kesti kauan ennen kuin siitä tuli työ”, Wilkinson muistelee.
The New York Times tarvitsi uuden elokuvakriitikon, koska Manohla Dargisin rinnalla vuodesta 2004 pääkriitikkona työskennellyt A. O. Scott vaihtoi kirjallisuuteen.
”Tiesin, että Scott oli harkinnut vaihtoa jo vuosia. Tunsin myös muita The New York Timesista, joten tiesin, millaista työ siellä on. Voxissa kirjoitin verkkoon, mikä on nopeaa. Siitäkin oli varmaankin hyötyä.”
Jo työpaikkailmoituksessa korostettiin valmiutta työskennellä verkko edellä. Siinä toivottiin myös, että hakija osaa yhdistää elokuvien aiheet ja teemat ympäröivään yhteiskuntaan.
”Ajatus elokuvakritiikistä muuttuu nopeasti. Vielä ennen viime vuoden kesää se oli erilainen. Oppenheimer/Barbie-ilmiö ja näyttelijälakot muuttivat elokuva-alaa ja kritiikkiä. Minusta on luonnollista vetää yhteyksiä elokuvien ja yhteiskunnan välille.”
Aina se ei kuitenkaan ole helppoa. Jokin aika sitten Wilkinsonin piti arvostella kesähitiksi uumoiltu Deadpool & Wolverine. Supersankarit tuntuvat usein elävän omassa hermeettisessä todellisuudessaan.
”Ja usein pitäisi tuntea 30 Marvel-elokuvaa, jotta ymmärtäisi uusimman! Ne ovat vielä usein niin samanlaisia, että menevät keskenään sekaisin. Tässä tein viisi tuntia taustatöitä pelkästään kartoittaakseni Marvelin multiversumia.”
Kaikki elokuvat eivät ansaitse Wilkinsoninkaan mielestä tarkkaa huomiota, mutta taiteelliset ansiot eivät ole ainoa peruste. Jos elokuvan tuottaminen maksaa 200 miljoonaa ja se kerää muutamassa viikossa yli miljardin, kuten Deadpool & Wolverine, sitä on syytä tarkastella.
”Objektiivisuus ei kuulu kriitikon työhön. Minun makuni on laaja ja kerroksellinen. Tykkään muun muassa hulluista komedioista. Yritän katsoa kaiken ilman ennakkoluuloja. Usein joudun pettymään.”
Työpaikkailmoituksen mukaan The New York Times odottaa kriitikon kirjoittavan vähintään kaksi arvostelua viikossa, yhden esseen kuukaudessa ja muita nopeita juttuja tilanteen mukaan.
Wilkinsonin mukaan tämä vastaa suunnilleen hänen työmääräänsä. Hän arvioi, että töitä varten hänen pitäisi katsoa noin 150 elokuvaa vuodessa. Wilkinson kuitenkin laskeskelee katsovansa omasta kiinnostuksestaan tuplasti sen.
”Voin tehdä muutakin kuin juttuja elokuvista, mutta ei ole pakko. Dokumentit kiinnostavat minua, joten katson aika paljon niitä ja kirjoitan toisinaan niistä kolumneja. Esimerkiksi Oscareiden aikaan on kiire ja työaika venyy, mutta enimmäkseen on ihan kohtuullista. Eikä tässä kukaan pakota pitkiin päiviin.”
Manohla Dargis asuu Los Angelesissa. Kahden kriitikon lisäksi The New York Timesissa elokuvista kirjoittavat muutkin kulttuuritoimittajat. He hoitavat esimerkiksi tähtien ja ohjaajien haastattelut. Sitten on vielä liuta freelancereita.
Työpaikkailmoituksessa palkaksi luvattiin noin 115 000 – 150 000 dollaria vuodessa eli jopa 11 000 euroa kuussa. Wilkinson ei halua kertoa tarkkaan, paljonko hänelle maksetaan.
”Palkka on tälle alalle hyvä, mutta elinkustannukset New Yorkissa ovat niin korkeat, ettei tässä kylvetä rahassa. Teknologia-alalla saisin helposti kaksi kertaa enemmän. Mutta palkitsevaa on sekin, että työllä voi vaikuttaa.”
Wilkinson arvostaa myös vakinaisen työn etuja. Esimerkiksi työterveydenhuolto on Yhdysvalloissa olennaisempi etu kuin Suomessa.
On myös suuri etu, ettei The New York Timesin kaltainen laatulehti luultavasti kaadu ihan heti. Media-ala on alamäessä Yhdysvalloissakin.
”Tähän ammattiin ei ole enää edes selkeää tietä. Minullakaan ei ole alan koulutusta. Tuloja haetaan muustakin kuin journalismista. The New York Times tienaa esimerkiksi kokkausoppailla. Ala on kutistunut niin, että melkein seitsemän prosenttia maan vakinaisista toimittajista työskentelee meillä.”
15 vuotta sitten The New York Timesin osuus oli vain yksi prosentti. Viitteellisenäkin luku kertoo lehdistön romahduksesta.
Viime vuonna The New York Timesin toimituksessa oli noin 1 700 toimittajaa. Karkeasti laskettuna 333,3 miljoonan asukkaan Yhdysvalloissa olisi siis vähän yli 24 000 vakinaista toimittajaa.
Suomessa on 5,5 miljoonaa asukasta, joten meillä pitäisi olla vain noin 400 vakinaista toimittajaa, jos olisimme samassa jamassa. Suomessa heitä on kuitenkin enemmän, vaikka media-ala kutistuu meilläkin.
The New York Timesin resurssit kuulostavat silti kadehdittavilta. Wilkinson sanoo vaatimattomasti, että siellä yritetään kovasti kattaa myös kansainvälistä elokuvaa.
”Aki Kaurismäen Kuolleet lehdet oli viime vuoden huippuja. Sain vetää keskustelun pääosanäyttelijä Alma Pöystin kanssa Bafta-palkintotilaisuudessa. Pidin myös Juho Kuosmasen elokuvasta Hytti nro 6, mutta en tunne suomalaista elokuvaa laajasti.”
Uusimmassa lehdessä
- Työelämäprofessori Laura Saarikoski haluaa opettaa kannattavan journalismin tekemistä. Opiskelijoita kiinnostaisi enemmän se, miten jaksaa työelämää.
- Luottamushenkilön on oltava diplomaatti, sanoo A-lehtien Elisa Miinin
- Haastattelun ja taustakeskustelun raja on selvä vain periaatteena
