Tarpeettoman ilkeät jutut ovat suosittuja mutta epäeettisiä, kirjoittaa toimittaja Eveliina Talvitie

Valtakunnan lutka. Tällaisen roolin Katariina Souri omasta mielestään sai suomalaiselta medialta.

Hän kertoo median toiminnasta ja häneen kohdistuneesta julkisuudesta tänä keväänä ilmestyneessä kirjassani Kata.

Myös aiempien kirjojeni päähenkilöt Ilkka Kanerva ja Matti Vanhanen ovat saaneet osansa skandaalijulkisuudesta. Median toimintatapoihin tutustuminen kohteen näkökulmasta avaa silmät suomalaiseen mediaan pesiytyneille toimintatavoille.

---

Vaikuttaa siltä, että kun raha astuu sisään toimituksen ovesta, etiikka lentää ulos ikkunasta.

Edellinen virke on mukaelma Kerttu-Kaarina Suosalmen kirjasta Sadun lintu ja Takkutukka (Otava 1960).

Se kuvastaa hyvin rahattomuuden kurjistamaa mediaa.

Kun median rahat vähenevät, on journalismin usein tähdättävä mahdollisimman suuren ja ”oikeanlaisen” yleisön kalasteluun. Toimittaja haluaisi kenties toimia eettisesti oikein, mutta se tuntuu olevan koko ajan vaikeampaa. Toimittajien kyvyt valjastetaan mehevimmän uutisen ja houkuttelevimman otsikon rakentamiseen.

Paheksuttavat asiat ovat kiinnostaneet kansalaisia kautta historian. Niinpä suuria yleisöjä kalastellaan kaivamalla julkisuuden henkilöistä esiin asioita, jotka herättävät kansalaisissa paheksuntaa. Seksikkäälle naiselle viestittely (Kanerva), seksikkään naisen deittailu (Vanhanen), seksikkään naisen olemassaolo (Souri). Kaikki mehevän paheksuttavia ja siksi kiinnostavia asioita.

Skandaalivetoista journalismia esiintyy kaikissa suomalaisissa tiedotusvälineissä julkkisjuorulehdistä iltapäivälehtiin, sanomalehtiin ja Yleen. Moraalisesti epäilyttäväksi maalattu teko tai elämäntapa herättää yleisön kiinnostuksen ja käynnistää pöyristelyn, joka puolestaan levittää uutisen mahdollisimman laajalle ja lisää lukijamäärää.  Rahan ja moralismin liitto ei ole kaunista katsottavaa.

Toimittajien tehtävä ei tietenkään ole kaunistella vaan etsiä totuutta. Huomaan silti miettiväni kuonaisten artikkelien ja niiden aikaansaamien vielä kuonaisempien somekeskustelujen äärellä, löytyykö totuus vain pahantahtoisimman mahdollisen tulkinnan kautta. Julkkiksen on usein vaikeaa tunnistaa itseään lööpeistä ja otsikoista. Ne eivät heijasta totuutta vaan median ansaintalogiikkaa.

---

Kirjallisuudessa stereotyyppisten hahmojen rakentamista pidetään heikkoutena, mutta klikkijournalismissa niiden hyödyntäminen on arkipäivää. Tutuksi tulleet roolitukset – Playboy-Kata, Lautakasa-Matti, Bile-Ilmari – määrittelevät ihmiselle identiteettiä väkivaltaisesti ulkoapäin.

Välillä stereotypiat ovat harmittomampia. Minut on toistuvasti esitelty oravanpyörästä ulos heittäytyneenä oman tien kulkijana. Tähtitieteen parissa työskentelevä ystäväni kertoi, ettei yrityksistään huolimatta pysty murtamaan tarinaa. jonka mukaan hän ”jo lapsena rakasti tähtien tuijottelua”. 

Pahimmillaan tuloksena on kuitenkin häpeää ja vahva stigma, josta irrottautuminen on lähestulkoon mahdotonta. Filosofi Maija-Riitta Ollila on puhunut julkisuuden hirttopuusta.

Eettisyyttä tavoitteleva toimittaja välttää stereotyyppisen kuvan luomista viimeiseen asti. Hän yrittää ja haluaa kohdata juttujensa kohteet ilman ennakkokäsityksiä. 

Sympatiaa ei tarvitse tuntea, mutta hyvä toimittaja pyrkii asettumaan hetkeksi toisen saappaisiin.

Ja jos saappaisiin asettuminen ei aivan onnistu, niin ainakin hän selvittää, minkälaisissa saappaissa jutun keskushenkilö tallailee, missä kaikkialla niillä on kuljettu ja miten sopiviksi haastateltava saappaansa kokee.

Eettisyys ei tarkoita yhteiskunnan toisinaan tunkkaisia moraalisääntöjä, eikä se toteudu pelkästään lakia noudattamalla. Journalistin ohjeet määräävät vain eettisen journalismin minimitason. Toimittajien tulisi pohtia tarkkaan, riittääkö se.

Skandaalivetoinen journalismi nauttii sekin sananvapautta. Lajityypin vallatessa alaa saattaa kuitenkin käydä niin, että eettisesti laadituille jutuille tai hyväntahtoisille tulkinnoille ei enää jää tilaa.