Lukijalta: Miksi burnoutista kertominen on hyväksyttävämpää kuin masennuksesta kertominen?

Ensimmäinen Journalistini (6/2022) kolahti postiluukusta perjantaina 19. elokuuta. Poimin sen lattialta väli- ja ulko-oven väliin rutistuneena ja silmiini pisti otsikko etusivulla: ”Moni tv-tuotantoja tekevä hukkuu työmääräänsä.” 

Seisoin siinä alushousuissa ja t-paidassa hikisenä helteestä ja viikon sohvalla makaamisesta. En ollut varma itkeäkö vai nauraa. 

Olen toiminut freelancekameraoperaattorina kolme vuotta. On tullut nähtyä ja kuultua kaikenlaista. Silti minusta tuntuu, että olen ihan aloittelija vielä ja moneen alan konkariin verrattuna olenkin. Luettuani Journalistin jutun sisälläni roihahti liekki, nimittäin kateudenliekki. Olisipa minullakin burnout! 

Minulla ei ole kuitenkaan ollut mahdollisuutta saada sellaista, sillä en ole päässyt tekemään tällä alalla kaikkea sitä mitä haluaisin. 

Yksi syy siihen on noidankehä. Kärsin erittäin pahasta huijarisyndroomasta. Pelkään olevani paska ja jääväni siitä kiinni, joten en uskalla hakea töitä. Sitten masentaa, kun ei ole töitä koska en uskaltanut hakea. Mutta olen minä hakenut. Voi pojat, en edes tiedä kuinka moneen Tv-friikuille töitä -Facebook-ryhmän ilmoitukseen olen vastannut. Tuloksetta. 

Toinen syy on se, että en ole ihan varma, mitä haluaisin tällä alalla tehdä. Minua kiinnostavat monet asiat ja minulla on kokemusta sieltä sun täältä. Olen kuitenkin koittanut keskittää työni vain kameran takana olemiseen. 

Kolmas syy on masennus, joka täyttää tänä vuonna 18 vuotta. En jaksa enää piilotella sitä, vaan puhua avoimesti. En silti uusia ihmisiä tavatessani esittele masennustani heille heti kättelyssä, mutta jos aihe tulee puheeksi, kerron siitä. 

Mikä siinä on, että ihmiset voivat kertoa burnoutistaan avoimesti ja se tuntuu olevan paljon hyväksyttävämpää kuin masennuksesta kertominen? Kenties masennuksen stigma on edelleen niin vahva; burnout-ihminen on ollut reipas, painanut duunia henkensä kaupalla. Mitä tekee masentunut? Makaa kotona omassa surkeudessaan eikä kykene töihin. Kyllä töitä pitää ihmisen tehdä ja sydänkohtauksen koittaessa isketään hänelle mitali kaulaan hienosta panostuksesta. 

Masentunut ihminen voi tanssia, laulaa, matkustella, nauraa – ja käydä töissä. Työ on minulle parasta lääkettä ja pidemmät työpestit ovat poistaneet oireeni lähes kokonaan. Kun saan tehdä työtä josta nautin, tunnen kuuluvani johonkin. Tunnen, että minulla on jokin tarkoitus tässä maailmassa. En ole koskaan masennukseni takia jättänyt hommia hoitamatta. 

Keväällä hain taas erääseen isoon tuotantoon, sillä mitään hävittäväähän minulla ei ollut. Yllätyin, kun tuottaja soitti minulle. Hän totesi, ettei minulla tosiaan ollut vielä rutkasti kokemusta, mutta “eihän sitä saa ellei pääse tekemään.”

Kokemus oli pelottava ja jännittävä, mutta se meni hyvin. Olisikin hienoa jos kaikki alalle pyrkijät saisivat useammin tällaisia mahdollisuuksia.  

Vaikka 18 vuotta sitten minulle vakuutettiin, että en ole minkään arvoinen ja olisi parempi jos olisin kuollut, niin pienikin tällainen mahdollisuus kertoo minulle, että ne ihmiset olivat väärässä. 

Kirjoittaja on freelancekuvaaja, joka etsii edelleen töitä.