Journalismi

Vehkoo-tuomio oli ainoa oikea, mutta perusteluista puuttuu oleellinen asia

Junes Lokka ei olisi koskaan tehnyt rikosilmoitusta satunnaisesta Facebook-päivityksen kirjoittajasta. Hän kiinnostui Vehkoon kirjoituksesta vain siksi, että Vehkoo on tunnettu toimittaja ja yhteiskunnallinen keskustelija, joka oli kirjoittanut kriittisesti niin sanotusta valemediasta, kirjoittaa Journalistin toimitussihteeri Manu Marttinen.

Korkein oikeus vapautti 11. tammikuuta toimittaja Johanna Vehkoon kunnianloukkaussyytteistä, jotka saivat alkunsa, kun oululainen kuntapoliitikko Junes Lokka teki rikosilmoituksen Vehkoon Facebook-päivityksestä vuonna 2016. 

Vapauttava päätös oli odotettu ja valtava helpotus erityisesti Vehkoolle itselleen, mutta myös kaikille niille, joiden oikeustajua noin viisi vuotta kestänyt prosessi koetteli.  

Korkeimman oikeuden päätöksen mukaan Vehkoon käyttämät ilmaisut rasisti, natsi ja natsipelle olivat sellaisenaan halventavia, mutta Vehkoon kirjoitus ei kokonaisuutena arvioituna ylittänyt rikoslain tarkoittamaa hyväksyttävyyden rajaa. Näin ollen Vehkoon ”menettely ei täytä kunnianloukkauksen tunnusmerkistöä”.  

Korkein oikeus katsoi myös, että Vehkoon kirjoituksessa oli kyse arvostelusta, joka kohdistui Lokan toimintaan politiikassa. 

Päätös oli ainoa oikea, ja se lopetti irvokkaan oikeusprosessin, mutta hyvästä loppuratkaisusta huolimatta siitä jää vähän hapan sivumaku.  

Hapanta on se, ettei oikeusjärjestelmämme kyennyt näkemään, ymmärtämään ja tunnistamaan, miksi koko prosessi käynnistyi. 

 


Olemme Journalistin toimituksessa seuranneet Johanna Vehkoon oikeusprosessia alusta lähtien. Haastattelin Vehkoota pitkään juttuuni, joka ilmestyi joulukuussa.  

Käsittelin jutussa sitä, että ymmärtääkö oikeusjärjestelmämme toimittajan työtä ja journalismia. Vehkoo-päätös vahvistaa käsitystä, että se ei kykene erottamaan, milloin rikosilmoitus kunnianloukkauksesta on tehty vain kiusallaan. 

Ilmiö ei koske vain toimittajia, vaan laajemmin yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistuvia ja vaikuttavia, kuten tutkijoita, virkamiehiä, politiikkoja, poliiseja ja kansalaisjärjestön edustajia.  

Juttua tehdessä minulle viimeistään valkeni, miten ohuella pohjalla journalistisen työn merkityksen ymmärrys on alamme ulkopuolella. En ole vakuuttunut, että ymmärrys olisi Vehkoon oikeusprosessin aikana merkittävästi parantunut.  

Kyse ei ole siitä, että toimittajia pitäisi lain edessä kohdella eri tavalla kuin muita. Ei pidä, eikä kukaan sellaista ole vakavissaan vaatinutkaan – siitä huolimatta, että argumenttia ”laki on kaikille sama” kuuleekin, kun toimittajia vastaan nostettuja syytteitä puolustetaan.  

Kyse on siitä, että toimittaja tekee julkista työtä. Junes Lokka ei olisi koskaan tehnyt rikosilmoitusta satunnaisesta Facebook-päivityksen kirjoittajasta. Hän kiinnostui Vehkoon kirjoituksesta vain siksi, että Vehkoo on tunnettu toimittaja ja yhteiskunnallinen keskustelija, joka oli kirjoittanut kriittisesti niin sanotusta valemediasta.  

Rikosilmoituksen tekeminen oli hyökkäys Vehkoon työtä ja ammattia vastaan. Tätä oikeusjärjestelmämme eri osat eivät joko ymmärtäneet tai halunneet ymmärtää.  

Lokka on jopa itse sanonut, että teki rikosilmoituksen, koska ”Vehkoo on ärsyttävä” eikä siksi, että olisi oikeasti kokenut kunniaansa loukatun.  Miksi jo tämä tieto ei riittänyt keskeyttämään prosessia? 

Lokka halusi oikeusjärjestelmäämme hyväksi käyttäen vaientaa toimittajan, ja osittain siinä onnistuikin. Pitkä ja raskas oikeusprosessi heikensi Vehkoon terveyttä ja työkykyä merkittävästi. 

Koko prosessi olisi voinut pysähtyä jo poliisin esitutkintaan tai käräjäoikeuden käsittelyyn, mutta jostain syytä se eteni vaiheesta toiseen.  

Ehkä karmivinta prosessissa oli kahden alemman oikeusasteen eli Oulun käräjäoikeuden ja Rovaniemen hovioikeuden tapa lähestyä asiaa. Ne pitivät Vehkoota ja Lokkaa yksityishenkilöinä, kuten Avun verkkosivuille aktiivisesti kirjoittava Saku Timonen osuvasti kiteytti:  

”Toimittaja Vehkoo lakkasi olemasta äärioikeistoa arvostellut julkisuuden henkilö aikoessaan puhua kirjastaan, ja julkisuuden henkilö Lokka muuttui yksityishenkilöksi loukkaantuessaan Vehkoon käyttämistä ilmaisuista.”


On harmillista, että korkeimman oikeuden perusteluissa Vehkoon ammatti toimittajana sivutetaan käytännössä kokonaan, vaikka se on viime kädessä ainoa syy, miksi oikeuteen päädyttiin. Toimittajat eivät ole lain yläpuolella, mutta heillä on tärkeä rooli yhteiskunnallisen keskustelun herättelijöinä. 

Vehkoosta on tullut eräänlainen ”valtakunnallinen faktantarkastaja”. Hän on tietokirjailijana ja Ylen Valheenpaljastaja-juttusarjallaan pyrkinyt ampumaan alas härskeimpiä valeuutisia.  

Toiminta on ärsyttänyt Lokan kaltaisia äärioikeiston edustajia, joiden keinovalikoimaan valeuutisten levittäminen kuuluu.

Valikoimaan kuuluvat myös niin sanotut kiusantekokanteet, joista Helsingin Sanomat kirjoitti 12. tammikuuta.  Niistä käytetään nimitystä SLAPP. Lyhenne tulee sanoista strategic lawsuits against public participation.  

Ne ovat yleistyneet eri puolilla maailmaa viime vuosina ja Vehkoon tapaus on karmaiseva esimerkki tästä ilmiöstä. 

Ongelman on tunnistanut myös Europan unioni. EU-parlamentti hyväksyi marraskuussa päätöslauselman, jossa kannustettiin jäsenmaita ryhtymään toimiin SLAPP-kanteiden vastustamiseksi.  

Helsingin Sanomien haastattelussa oikeusministeriön erityisasiantuntija Piritta Koivukoski-Kouhia sanoi, että suomalaisille tuomioistuimille ilmiö on vieras ja että ”tarvitaan toimia slapp-ilmiön tunnistamiseksi ja torjumiseksi sekä toimittajien ja kansalaisyhteiskunnan suojaamiseksi”. 


 
Suomalaisen oikeusjärjestelmän olisi pitänyt kyetä tunnistamaan Vehkoon rooli toimittajana sekä Lokan toiminnan tavoitteet, eikä käsitellä tapausta kunnianloukkauksena varsinkaan sen jälkeen, kun Lokka oli itse tuonut julkisuuteen omat motiivinsa.  

Oikeuden tehtävänä ei ole kuitenkaan arvioida oikeutta hakevan motiiveja, vaan heidän tekojaan. Olisi kuitenkin suotavaa, ettei vastaavia tapauksia tulisi enempää.  

On tärkeää, että oikeusjärjestelmä kokonaisuudessaan arvioisi tämän prosessin jälkeen omia tekojaan kriittisesti ja pyrkisi tunnistamaan paremmin tilanteet, joissa ihminen oikeasti hakee oikeutta ja milloin järjestelmää käytetään törkeästi hyväksi. 

Kirjoittaja on Journalistin toimitussihteeri.