Ylen heikentäminen ei ratkaise kaupallisen median ongelmia

Listataan aluksi asiat, joista media-alalla ollaan samaa mieltä. Kaupallista mediaa pitää tukea. Paikallismedia on tärkeää. Moniäänisyys on tärkeää. Koronakriisi on osoittanut, että toimiva tiedonvälitys on kirjaimellisesti elintärkeää.

Miten kaupallista mediaa sitten pitäisi tukea? Tästä tullaan alalla riitelemään koko syksy. Tarjolla on nimittäin kaksi ehdotusta. Hyvä ehdotus perustuu kaupallisen median tukemiseen. Huono perustuu Yleisradion heikentämiseen.

Viestintäministeri Timo Harakka (sd.) järjesti kaupalliselle medialle viisi miljoonaa euroa koronatukea. Ajatus on, että kertaluonteista koronatukea voisi seurata muiden Pohjoismaiden mallin mukainen pysyvä mediatuki. Ruotsi, Tanska ja Norja tukevat tiedonvälitystä vuosittain 50 – 80 miljoonalla eurolla ja perivät siitä matalampia veroja kuin Suomessa. Työntekijöiden Journalistiliitto ja työnantajien Medialiitto kannattavat tiedonvälityksen tukemista. Tämä onkin järkevää. Kuten Journalistiliiton puheenjohtaja Hanne Aho toteaa, kaupallista mediaa tuetaan tukemalla kaupallista mediaa.

Toinen esillä ollut ehdotus on Ylen kurjistaminen. Yle-lakia halutaan muuttaa siten, että Yle ei enää saisi julkaista tekstisisältöä, johon ei liity ääntä tai liikkuvaa kuvaa. Ehdotus on parhaillaan lausuntokierroksella. Muutosehdotuksen syy on Medialiiton komissiolle tekemä kantelu.

Mediatutkijat ovat pitäneet ajatusta huonona monestakin syystä. Yksi niistä on sananvapaus ja vapaus vastaanottaa tietoa. Marko Ala-Fossi Tampereen yliopistosta totesi Helsingin Sanomissa, ettei pidä Medialiiton tekemää valitusta ”kunniakkaana vaiheena sen historiassa”.

”Journalismin vapautta vaaliva organisaatio on tällaisella asialla, että pyritään rajoittamaan tiedotusvälineiden toimintaa Suomessa. Haetaan siihen EU apuun. En tiedä, onko kauhean uskottavaa esittäytyä vapaan journalismin puolestapuhujana, jos haetaan tukea journalismin rajoittamiseen.”

Puolitoista kuukautta myöhemmin yhdeksän maakuntalehtien päätoimittajaa julkaisi kannanoton, jossa asia oli spinnattu toisin: heidän mukaansa vahva Yle itse asiassa heikentää sananvapautta.

Ei ole olemassa tieteellisiä näyttöjä siitä, että yleisradion kurjistaminen johtaisi kaupallisen median menestykseen.

Tutkija Minna Koivula Jyväskylän yliopistosta huomauttaa Journalistissa, että tutkimuksen mukaan ”sekä julkinen että kaupallinen media voivat toimia samoilla markkinoilla menestyksekkäästi” ja että ”on yksioikoista olettaa, että kaupallisen median menestys olisi kiinni Yleisradion tekstimuotoisista verkkojutuista. Tosiasiassa verkkojournalismin ansaintamallin ongelmat juontavat juurensa pitkälle media-alan digitalisaatiokehitykseen, eikä niitä voi ratkaista rajoittamalla yhden toimijan sisällöntuotantoa.”

Jopa lakiesityksen perusteluissa todetaan, että Pohjoismaissa kaupallisen median tavoittavuus ja tilaajamaksut ovat korkealla tasolla, vaikka julkinen palvelu on vahvaa. Yleisradion verkkouutisia seuraavat maksavatkin muita todennäköisemmin verkkouutisista. Perusteluissa arvioidaan, ettei esityksellä ole suuria välittömiä vaikutuksia kaupallisen median sisällön tavoittavuuteen tai sen liikevaihtoon.

Medialiiton vastaus kritiikkiin on ollut köykäinen.

”Meille se markkinavaikutus on selvää ja komissiollekin se on ollut selvää. Siitä tämä kaikki lähtee. Miten se tieteellisesti todistetaan, se on sitten eri juttu”, Medialiiton toimitusjohtaja Jukka Holmberg sanoi Journalistin haastattelussa kesäkuussa.

Samalla linjalla ovat olleet monet päätoimittajat – tutkimusnäyttöä ei ole, mutta kyllä sen arkijärjen mukaan pitäisi näin mennä, ehkä.

Jos mediapomoja on kuuleminen, Yle ei siis saisi julkaista pitkiä juttuja.  

”Lakimuutos poistaisi käytännössä Ylen nettisivuillaan julkaisemat pitkät aikakauslehtimäiset feature- ja henkilöjutut”, kertoo liikenne- ja viestintäministeriön viestintäneuvos Kreetta Simola Helsingin Sanomissa.  

Toisaalta mediapomot eivät halua Ylelle myöskään lyhyitä STT:n juttuja.

”Ei ole perusteltua, että lakiesitys pitää sisällään Suomen tietotoimiston STT:n välittämien uutisten julkaisemisen”, kirjoittavat maakuntalehden päätoimittajat.  

Myöskään analysoida ei saisi, eikä taustoittaa.

”Tarjontaa voisi rajoittaa pitkissä analyyseissa ja uutistaustoissa”, sanoo Etelä-Suomen Sanomien päätoimittaja Markus Pirttijoki Suomen Lehdistössä.

Itse asiassa myös sosiaalisesta mediasta olisi parempi luopua.  

”Liikenne- ja viestintäministeriön sekä maan hallituksen pitäisi myös kiinnittää huomiota Ylen toimintaan sosiaalisessa mediassa. Myös isot sosiaalisen median toimijat kilpailevat suomalaisen yksityisen median kanssa samoista mainostuloista. On hyvin kyseenalaista, jos Yle verovaroin pönkittää isoja kansainvälisiä toimijoita”, kirjoittaa Maaseudun Tulevaisuuden päätoimittaja Jouni Kemppainen lausunnossaan ministeriölle.

Vaikuttaakin siltä, etteivät mediapomot ole edes keskenään samaa mieltä siitä, miten Yleä pitäisi kurittaa ja mikä ehkä hyödyttäisi heidän lehtiään. Pääasia, että kuritetaan ja toivotaan, että ihmiset alkavat sankoin joukoin maksaa digitilauksista ilman, että lehden tarvitsee panna tikkua ristiin.

Nurinkurista on sekin, että jotkut kaupallisen median päätoimittajat ovat ulostuloissaan vastustaneet mediatukia tai ilmoittaneet, että ne ovat turhia. Samaan aikaan he ovat tukeneet Yle-lain muutosehdotusta.

Kaupallinen media tarvitsee ehdottomasti tukea. Se on välttämätön demokratian, sananvapauden ja tiedonvälityksen kannalta. Sitä ei kuitenkaan tueta kurittamalla Yleä ja toivomalla, että kuritus muuttuu euroiksi. Kaupallista mediaa ei tueta toiveilla euroista vaan ihan oikeilla euroilla.