Journalismi

Uutissatiiri viihdyttää ja viettelee, mutta se ei ole journalismia

”Satiirissa voidaan myös tarjota oikeamielistä identiteettiä katsojille”, kirjoittaa Janne Zareff.

Poliittiset satiirisarjat ovat etenkin yhdysvalloissa hyvin vaikutusvaltaisia: Joidenkin sarjojen, kuten The Daily Show’n ja Last Week Tonightin, kannanotot ovat johtaneet muutoksiin lainsäädännössä. Monet nuoret katsojat pitävät niitä tärkeimpänä uutislähteenään, ja niiden juontajat ovat paistatelleet vaikutusvaltaisimpien ihmisten listoilla.

Samaan aikaan uskottavuus- ja talousongelmien kanssa painiskelevaa, perinteistä uutismediaa verrataan usein uutissatiiriin. Tein suomalaisen Noin viikon uutiset -sarjan katsojille syksyllä 2017 kyselyn, ja tulokset olivat kiinnostavia: suuri osa sarjan katsojista piti sarjaa parempana journalismina kuin varsinaista journalismia. Tämä siitä huolimatta, että ohjelman tiedot olivat lähes aina peräisin juuri perinteisestä journalismista.

Sama on havaittu Yhdysvalloissa. Uutisvälineet menettävät yleisöjä ja uskottavuuttaan niiden silmissä samalla, kun uutissatiirit valloittavat yhä uusia yleisöjä.

 

Suunta on huolestuttava ainakin kolmesta syystä. Ensinnäkin uutissatiirit eivät sitoudu eettisiin koodeihin ainakaan yhtä vahvasti kuin journalismi. Vaikkapa samanaikaiseen kuulemiseen pyrkii tuskin yksikään satiiriohjelma.

Sekä Suomessa että Yhdysvalloissa tekijät ovat korostaneet tekevänsä viihdettä, eivät journalismia. Kuitenkin sarjat hyödyntävät journalistisen esittämisen konventioiden uskottavuutta. Jos ihmiset pitävät journalismin sijaan satiireja ensisijaisena tietolähteenään, se voi rapauttaa demokraattisen julkisuuden periaatteita, kuten syytöksien kohteen kuulemista.

 

Toiseksi uutissatiirien kuva maailmasta on hyvin kapea. Amerikkalaiset satiirit painottavat demokraattipuolueeseen liittyvää maailmankuvaa, vaikka kritisoivatkin maan molempia puolueita.

Tämän lisäksi satiirien tavoitteisiin tuskin kuuluu missään laajan yleiskuvan antaminen kaikesta, mitä yhteiskunnassa tapahtuu. Ne eivät esimerkiksi sitoudu seuraamaan lainsäädännön ja vastaavien prosessien käänteitä. Perinteisten uutisvälineiden toimituksissa tämä on itsestäänselvä lähtökohta.

Jos siis ihmiset painottavat tiedonhankinnassaan poliittisia satiireja journalismin kustannuksella, voi yhteiskunnallisen tietämyksen ja julkisen keskustelun ala kaventua huomattavasti.

 

Kolmas ongelma liittyy satiirien tarjoamaan identiteettiin. Satiirisarjat voivat kilpailla journalismin kanssa tehokkaimmin juuri tällä keinolla. Siinä missä objektiivisuuspyrkimyksiä ja ulkopuolista tarkkailua korostava journalismi tuntuu helposti tehottomalta ja mitäänsanomattomalta, satiirissa voidaan sanoa suoraan, kuka on fasisti, kuka on tekopyhä ja kenet pitäisi heittää suoraan vankilaan!

Ja näin satiirissa voidaan myös tarjota oikeamielistä identiteettiä katsojille. En epäile hetkeäkään, etteikö tämä olisi merkittävä syy satiirisarjojen menestyksen taustalla.

 

Se, että satiiria pidetään toisinaan journalismin uutena muotona tai jopa parempana tiedon esittämisen tapana kuin journalismia, on huolestuttavaa. Erityisen huolestuttavaa on, että toisinaan ehdotetaan, että journalismin tekijöiden tulisi ottaa oppia uutissatiireista.

Vaikka varmasti joitain satiirin toimintatapoja voitaisiinkin hyödyntää myös journalismissa, on olemassa suuri vaara, että omaksuttavat toimintatavat itse asiassa johtaisivat edellä mainittujen ongelmien yleistymiseen.

Kun satiirisarjojen tekijätkin painottavat tekevänsä viihdettä, myös yleisön ja toimittajien olisi hyvä suhtautua ohjelmiin juuri siten. Ne ovat, ainakin toistaiseksi ja nykyisissä muodoissaan, viihdettä. Varmuudella vetoavaa, toisinaan lisäksi oivaltavaa, uusia näkökulmia tarjoavaa ja jopa uutta tietoa esiin nostavaa viihdettä. Mutta kuitenkin viihdettä.