”Työnantajat ajavat siis samaan aikaan vientivetoista mallia ja puhuvat paikallisen sopimisen puolesta. Kumpikaan ei kuitenkaan tosiasiassa tunnu maistuvan”, kirjoittaa Rami Lindström kolumnissaan.
Suomalainen työmarkkinatoiminta ja sopimisen kulttuuri muuttuivat radikaalisti loppuvuodesta 2016, kun Elinkeinoelämän keskusliitto ilmoitti muuttavansa sääntöjään niin, ettei se jatkossa enää osallistu keskitettyihin tulopoliittisiin ratkaisuihin. EK siis luopui keskusjärjestösopimisesta ja halusi sopimisen tapahtuvan jatkossa liittotasolla.
EK:n päätös tapahtui pian duunaria kyykyttäneen kilpailukykysopimuksen solmimisen jälkeen. Työnantajapuoli on toki jo pidempään puhunut paikallisen sopimisen puolesta ja halukkuudesta hoitaa työehtojen sopiminen mahdollisimman matalalla tasolla – mieluiten yksittäisen työntekijän kanssa työpaikalla.
Yhdessä keskusjärjestösopimuksista luopumisen kanssa työnantajaleiri on ajanut niin sanottua vientivetoista mallia, jossa suurimmat vientialat määrittävät koko neuvottelukierroksen palkkatason. Malli on pääpiirteissään kopioitu Ruotsista.
Viime neuvottelukierroksella silloinen valtakunnansovittelija Minna Helle ilmoitti jo ennen liittokierroksen alkua, että aikoo sovittelijana noudattaa vientivetoista mallia ja että vientialoja korkeampia palkankorotuksia on turha hakea ainakaan sovittelijalta.
Kuluvan syksyn neuvottelukierros lähti käyntiin, kun Teollisuusliitto ja Teknologiateollisuus aloittivat neuvottelunsa jo elokuun lopulla. Sopimus oli voimassa lokakuun loppuun, joten joulukuussa ollaan oltu jo yli kuukausi sopimuksettomassa tilassa ja työtaistelutoimia on jo nähty.
Maanantaina 9. joulukuuta Teollisuusliitto aloitti laajat työnseisaukset. Ne pysäyttivät muiden ohella esimerkiksi Nesteen öljynjalostamot. Painetta sopimuksen syntymiseen alkaa olla, mutta onko sitä riittävästi?
Syksyn työmarkkinateatterin ensimmäinen näytös koski kiky-tunteja eli työajanpidennystä, jonka työnantajapuoli sai lahjana Juha Sipilän (kesk.) hallitukselta edellisellä neuvottelukierroksella. Silloin hallitus kiristi työntekijöitä niin sanotulla pakkolakiesityksellä.
Nykyään Teknologiateollisuuden työmarkkinajohtajana työskentelevän Helteen mukaan kiky-tunneista on jo päästy sovintoon, mutta toinen näytös on vielä kesken.
Toinen näytös koskee palkankorotuksia, joista tuntuu vielä olevan melkoisen suuri erimielisyys. Työntekijäpuoli on ottanut mallia palkkaesitykseensä muun muassa Saksasta, jossa tämän vuoden korotusten keskiarvo on 3,2 prosenttia ja esimerkiksi metalliteollisuudessa yli neljä prosenttia. Tämä ei tietenkään työnantajalle käy, koska se on työnantajan mielestä paljon.
Työnantajat ajavat siis samaan aikaan vientivetoista mallia ja puhuvat paikallisen sopimisen puolesta. Kumpikaan ei kuitenkaan tosiasiassa tunnu maistuvan, jos siitä seuraa hyvää työntekijälle.
Todellisuudessa EK puudeleineen ei siis halua varmistaa vientiteollisuuden kilpailukykyä tai edistää yrityskohtaista sopimista, vaan määrittää työajat ja palkkatason oman käsikirjoituksensa mukaan.
Seuraavan puolen vuoden aikana nähdään, ketkä suomalaista työmarkkinateatteria johtavat ja ketkä hyppivät ohjaajan käskystä. Mielenkiintoisinta olisi tietää, ketkä häärivät kulisseissa.