Pääkirjoitus

Jos sössii lehdistönvapauden, voi heittää hyvästit demokratialle

Kansalaisen kannalta on yhdentekevää, lopettaako journalisti työskentelyn ennakkosensuurin vai netissä käydyn vihakampanjan seurauksena, kirjoittaa Journalistin päätoimittaja Maria Pettersson.

Journalistiliiton seinällä roikkuvat Sanavapauden miekka ja kilpi. Kahden käden teräsmiekka saattaa tuntua liioitellulta välineeltä sananvapauden edistämiseen, eikä metallinen kilpi ole kaikkein kätevin sanavapauteen kohdistuvien hyökkäysten torjumiseen. Aseet kuitenkin muistuttavat, millaista taistelua maailmassa käydään päivittäin sananvapauden edistämiseksi. Maailman lehdistönvapauden päivänä 3. toukokuuta muistetaan kamppailuja, joita kollegat ympäri maailmaa ja myös täällä Suomessa käyvät joka päivä hyvinvointinsa kustannuksella.

 

Suomalaiset pääsivät nauttimaan lehdistönvapaudesta ensimmäisinä koko maailmassa.

Lehdistönvapautta muistuttava tiedon vapaata levittämistä koskenut laki säädettiin Ruotsissa, ja siis myös Suomessa, vuonna 1766. Se oli varsin erilainen kuin nykyään – kirkon tai hallitsijan kritisointi oli paras unohtaa – ja jäi lyhytikäiseksi, mutta oli merkittävä askel esimerkiksi korruption kitkemisessä.

Nykyään lehdistönvapautta suojataan kaikissa terveissä demokratioissa, mutta vaikka käsite on monille tuttu, se ymmärretään usein väärin tai sen perusteet unohtuvat. Jopa vastavalittujen kansanedustajien joukossa on ihmisiä, jotka eivät tunne demokratian ja lehdistönvapauden yhteyttä. He eivät tiedä, että nämä kaksi ovat nykymuotoisten demokraattisten valtioiden perusta, eikä toista ole ilman toista. Kun toista lyödään, toinenkin kärsii.

 

Yksinkertaisimmillaan lehdistönvapauden ajatellaan toteutuvan silloin, kun maassa ei ole ennakkosensuuria ja viranomaiset eivät puutu tiedotusvälineiden toimintaan. Nykyajassa se ei kuitenkaan riitä. Kansalaisen kannalta on yhdentekevää, lopettaako journalisti työskentelyn ennakkosensuurin vai netissä käydyn vihakampanjan seurauksena – jutut jäävät julkaisematta ja kansalaisen perustuslaillinen oikeus ottaa vastaan tietoa on pilalla.

Journalistien pitää pystyä työskentelemään virkavallan, viranomaisten ja poliitikkojen vaikutusyrityksiltä suojattuina. Samaan aikaan virkavallan, viranomaisten ja poliitikkojen on suojeltava journalisteja. Se ei ole helppoa, sillä journalistien tehtävä on olla kriittinen juuri virkavaltaa, viranomaisia ja poliitikkoja kohtaan. On ymmärrettävää, että poliitikko, joka joutuu jatkuvasti mediassa kritiikin kohteeksi, haluaisi mieluummin haistattaa pitkät kuin tarjota suojelua. Siinä mitataan poliitikon ja viranomaisen aikuisuutta ja ymmärrystä demokratiasta. Kun median kritiikki oikein sapettaa, kannattaa sulkea selain ja lukea vaikkapa Thomas Jeffersonin ajatuksia lehdistönvapauden ja demokratian suhteesta. Sinä päivänä kun maasta katoaa kriittinen, vapaa lehdistö, on myös demokratia mennyttä.

 

Suomi kipusi tänä vuonna maailman lehdistönvapausindeksissä kakkoseksi pudottuaan pari vuotta peräjälkeen. Putoamiseen vaikuttivat muun muassa silloisen pääministerin Juha Sipilän Yleen kohdistama painostus, nousuun puolestaan Helsingin Sanomien Trumpin ja Putinin vierailun aikana totutettu sananvapauskampanja sekä Ilja Janitskinin ja Johan Bäckmanin muun muassa toimittajaan kohdistuneesta häiriköinnistä saamat tuomiot. Junes Lokan ja Johanna Vehkoon oikeudenkäynti ei vielä ollut laskuissa mukana – kiinnostavaa nähdä, vaikuttaako se ensi vuoden sijoitukseen.

Lehdistönvapaus on Suomessa hyvällä tolalla. On maan ja koko demokratian edun mukaista, ettei sitä sössitä, ja ettei miekkaa ja kilpeä tarvitse ottaa käyttöön.