Journalismi

Valemediasta tuli leimakirves

Journalismin täytyy auttaa ymmärtämään, miten faktat tuotetaan ja miten ne muuttuvat poliittisiksi toimenpiteiksi, kirjoittavat Pontus Purokuru ja Antti Ronkainen.

Kun Suomi 3. huhtikuuta palautti turvapaikanhakijoita väkisin Afganistanin Kabuliin, mielenosoittajat viestivät, että palautettavien mukana on raskaana oleva nainen ja alaikäisiä lapsia.

Poliisi kumosi tiedot, mutta jätti aluksi kertomatta, että nainen ja lapset otettiin kyllä säilöön palautusta varten. Viime hetkellä poliisi kuitenkin vapautti perheen, koska käännytyspäätös ei ollut lainvoimainen.

Poliisi tiedotti myös, että mielenosoittajat olisivat ”tunkeutuneet” sisäministeriöön. Lisäksi poliisi kiisti mielenosoittajien tiedot siitä, että palautettavia olisi estetty tapaamasta asiamiehiään.

Molemmat poliisin väitteistä osoitettiin kyseenalaisiksi. Sisäministeriö itse kumosi puheet tunkeutumisesta, ja afgaaniperheen tytär vahvisti avustajalleen Marjaana Toiviaiselle Kabulista WhatsApp-keskustelussa, että poliisi oli estänyt heidän tapaamisensa.

Mediassa tapahtumista meni läpi poliisin versio. Esimerkiksi Helsingin Sanomat (5. huhtikuuta) keskittyi analyysissaan mielenosoittajien ”tunnekuohuun” ja heitä tukeneiden henkilöiden virheisiin.

 

Mitä tekemistä pakkopalautuskeskustelulla on valemedian ja totuudenjälkeisyyden kanssa?

Valheiden paljastaminen on journalismin ytimessä. ”Valemediasta” ja ”totuudenjälkeisyydestä” on kuitenkin tullut vähitellen leimakirveitä, joita sekä poliitikot että toimittajat käyttävät epämiellyttäväksi koettua kritiikkiä vastaan.

Aluksi valemedioiksi kutsuttiin MV-leh- den kaltaisia sivustoja. Termi kuvaa niitä hyvin, koska ne tyypillisesti keksivät, varastavat ja vääristelevät julkaisemiaan ”uutisia”.

Myöhemmin valemedioiksi on alettu kutsua myös esimerkiksi ääri-islamistisia ja Venäjä-myönteisiä medioita.

Yhdysvalloissa huoli vaalihakkeroinnista sekä Donald Trumpin ja Vladimir Putinin kytköksistä on johtanut siihen, että Russia Today -kanava on nimetty valemediaksi. RT on Venäjän hallinnon rahoittama media, joka lähettää myös suoraa propagandaa. Jos kuitenkin leimaamme sen yksiselitteisesti valemediaksi, meidän täytyy harkita uudestaan suhtautuminen myös muihin medioihin, jotka välittävät valtiojohdon ja viranomaisten näkemyksiä kritiikittömästi.

 

Toimittajat käyttävät valemedian ja totuudenjälkeisyyden käsitteitä epämääräisesti. Hankalaksi koetut poliittiset näkemykset saatetaan yhdistää valemediaan, kuten The Washington Post teki marraskuussa näyttävässä valemedia-artikkelissaan. Juttu perustui osittain PropOrNot-ryhmän tekemään valemedialistaan. Se sisältää muun muassa Wikileaksin, mustien aktivistien verkkomedian sekä Yhdysvaltain ulkopolitiikkaan kriittisesti suhtautuvia sivustoja.

Kun toimittajat Jussi Eronen ja Salla Vuorikoski arvostelivat pääministeri Juha Sipilän (kesk.) sekaantumista Ylen päätöksentekoon ja Suomen Kuvalehti toi asian julkisuuteen, Ylen uutis- ja ajankohtaistoiminnan vastaava päätoimittaja Atte Jääskeläinen kertoi olevansa ”postfaktuaalisen mediakohun kohteena” (Yle Uutiset 8. maaliskuuta).

Muina esimerkkeinä totuuden jälkeisyydestä Jääskeläinen pitää Trumpin vaalivoittoa ja Brexitiä. Päätoimittaja rinnasti Yle-kritiikin kupliin, hölynpölyyn, vihapuheeseen ja manipulaatioon.

Tällainen leimojen heittely ei ole kovin kaukana Trumpista, joka on kutsunut kiusallisia kysymyksiä esittävää CNN-kanavaa “Clinton News Networkiksi” ja kuitannut hänen politiikkansa arvostelevat lehdet valemedioiksi. Myös kriittinen journalismi on vaarassa leimautua totuudenjälkeisyydeksi.

 

Keskustelu valemedioista voi estää meitä näkemästä, kuinka voimakkaasti media vaikuttaa poliittisen keskustelun kysymyksenasetteluun.

Esimerkki: Suomen talouspolitiikkaa ohjaa kaksi käsitettä ja niihin liitettyä lukua. Ensimmäinen on ”kestävyysvaje” ja toinen on ”Suomen kilpailukyvyn rapautuminen”. Luvut ovat esimerkkejä vaikuttamisesta, jossa medialla on ollut keskeinen rooli.

Kestävyysvaje on epämääräinen käsite, josta on erisuuruisia laskelmia. Silti media nosti vuoden 2015 eduskuntavaalien alla vaalitenttien pohjaksi valtiovarainministeriön virkamiesraportin, jossa kestävyysvajeen suuruudeksi arvioitiin 10 miljardia euroa.

Nostamalla ministeriön arvion totuudellisimmaksi laskelmaksi Suomen taloudesta toimittajat antoivat virkamiesten määritellä talouspolitiikan kehykset.

Toinen esimerkki koskee Suomen kilpailukykyä. Neuvotteluja yhteiskunta- ja kilpailukykysopimuksesta on käyty oletuksella, että Suomen kilpailukyky on heikentynyt 10–15 prosenttia suhteessa keskeisiin kilpailijamaihin.

Arvio perustuu Suomen Pankin laskelmiin Suomen yksikkötyökustannusten kehityksestä. Yksikkötyökustannukset on palkkojen ja tuottavuuden kehityksen suhdetta kuvaava indeksi, jossa aikarajaus mahdollistaa tarkoitushakuisen luennan.

Indeksilukujen perusteella ei kuitenkaan voida tehdä kilpailukyvystä minkäänlaisia tasovertailua, vaan ainoastaan päätelmiä kilpailukyvyn muutoksen voimakkuudesta. Vientiteollisuuden kustannuskilpailukyvyn tasoa vertailtaessa Suomi on kilpailukykyisempi kuin Saksa.

Työmarkkinajärjestöt, poliitikot ja virkamiehet keskustelevat siis kilpailukyvystä oletuksella, jonka mukaan kustannuskilpailukyvyn suhteelliset muutokset ovat kilpailukyvyn kannalta merkittävämpiä kuin niiden tosiasiallinen taso. Toimittajat eivät juuri ole kyseenalaistaneet tätä oletusta.

 

Median huoli totuudenjälkeisyydestä on yksipuolista. Yhteiskunnan hallinnointi muuttuu koko ajan teknisemmäksi ja byrokraattisemmaksi. Tieteellisyydellä ja laillisuudella on siinä keskeinen rooli.

Kehitys tiivistyy Suomen Pankin johtajan Erkki Liikasen lausahduksessa. Hänen mukaansa politiikan piiriin eivät kuulu ”talouden faktat”. Vaaleissa ratkaistaan vain se, mihin tärkeysjärjestykseen asiat laitetaan (Yle Uutiset 17. helmikuuta 2014).

Siksi pelkkä faktantarkistus ei riitä. Journalismin täytyy auttaa ymmärtämään myös, miten faktat tuotetaan ja miten ne muuttuvat poliittisiksi toimenpiteiksi.