Satiiria, kiitos

Kirjailija Paavo Haavikko julkaisi 50 vuotta sitten runon, jossa on paljon lainattu tokaisu: ”Parodia on jo kauan ollut mahdotonta. Ne tekevät sen itse.”

Markus Leikola päivitti ajatusta tänä syksynä Helsingin Sanomien haastattelussa sanomalla, että mikään ei ole nyt yhtä hävettävän helppoa kuin poliittinen satiiri, sillä poliitikot itse antavat kielen irvileukojen armoille.

Noita lausuntoja huumorista ei pidä ottaa liian vakavasti. Satiirin teko ei ole helppoa eikä parodia mahdotonta. Eivätkä ne tee sitä itse, sillä tahaton komiikka on vain… no, tahatonta. Satiiri tai parodia taas on harkittua ja tahallista.

Pilapiirrosten lisäksi muullakin huumorilla on paikkansa tiedotusvälineissä journalistisena sisältönä. Kun toimittajat kanavoivat uutisvirtaa oivaltavaksi satiiriksi tai piruileviksi pakinoiksi, se on viihdyttävää journalismia, ei viihdettä. Huumorin keinoin asioita voi yhdistellä vapaasti ja fabuloimalla voi luoda täyteläisemmän kuvan totuudesta kuin uutisproosalla.

Satiiri voi myös tuottaa uutisia. Kun kokoomus vaihtoi puheenjohtajaa, vasta valitun Petteri Orpon puhe muistutti kovasti edellisen puheenjohtajan Alexander Stubbin linjapuhetta. Uutinen siitä tuli, kun HSTV:n satiirinen Uutisraportti nosti asian esille.

Journalistin ohjeissa satiiria tai pakinaa ei mainita erikseen, mutta niissä todetaan, että yleisön on voitava erottaa tosiasiat mielipiteistä ja sepitteellisestä aineistosta. Esimerkiksi politiikasta kirjoitettaessa tämä velvoittaa vain toimittajia, ei haastateltavia.

Huumoriakin tehdessä on muistettava ohje jokaisen ihmisarvon kunnioittamisesta. Jos vaikka presidentistä ei löydy muuta irvailtavaa kuin lonkkavika tai nuori vaimo, kannattaa vaihtaa ainakin aihetta.

Suomessa tehdään television ja radioon poliittista ja muuta uutissatiiria. Verkosta löytyy uutisten kohteita ja uutiskieltä parodioivia julkaisuja. Muutamia valtakunnallisesti tunnettuja pakinoitsijoitakin löytyy, mutta piruilla osataan myös piiritasolla.

Olen haastatellut tänä vuonna varsinaissuomalaisiin lehtiin kirjoittavia pakinoitsijoita ja lehtien päätoimittajia. Otanta on pieni, eikä tutkimus ole tieteellinen, mutta maakunnassa taitaa olla enemmän jälkimmäisiä kuin ensin mainittua.

Satiiriakin löytyy, ja pakinat taitetaan lehteen hyvälle paikalle.

Huomion arvoista on, että päätoimittajat kaipaavat niitä lisää.

Vähäisyys ei johdu siitä, ettei satiiri olisi sallittua tai ettei tutuille päättäjille uskallettaisi nauraa. Syyksi lehtien tekijät sanovat lajin vaikeuden ja sen, että aika menee perustyöhön.

Julkisen sanan neuvostolle tehdyt kantelut osoittavat, että paikallislehdissäkin julkaistaan pakinoita tai pakinatyylisiä juttuja, joista niiden kohteet eivät tykkää. Päätökset ovat yleensä olleet vapauttavia, sillä pakinassa saa käyttää reippaampaa kieltä kuin muussa lehtitekstissä ja kun pilkan kohde on vallankäyttäjä, hänen pitää myös sietää piikittelyä.

Satiiria ei pidä jättää muutamalle valtakunnan politiikkaa käsittelevälle irvileualle. Pitäjienkin vallanpitäjät ansaitsevat joutua sen kohteeksi, eivät pelkästään ministerit.