Väkinäistä videohuumaa

Googletin sanan videojournalismi. Ensimmäisten hakutulosten joukossa on lyhyt nettikeskustelu vuodelta 2005. Kommentoija kertoo, kuinka uutis­tuotannon videojournalismi tuo mieleen toimittajan, jolla on ”kamera varmuuden vuoksi automaatilla, eikä kuvasommittelulla tai kerronnallakaan ole niin väliä”.

On pelottavaa, että melko tarkkaan yhdeksän vuotta vanha kommentti tuntuu pitävän paikkansa vielä tänäkin päivänä. Printtimediassa elää edelleen ajatus, että ihan sama miltä video näyttää, kunhan video on.

Monimediaisuus on tulevaisuutta. On mahtavaa, että sanomalehdet ovat lähteneet kehittämään videotuotantoaan. Mutta miksi painavaa asiaa paperille tuottavat sanomalehdet tekevät verkkoon videoita, joista sisältö puuttuu? Aina muistutetaan kuvan ja otsikon tärkeydestä: lukija kiinnittää huomionsa ensimmäisenä niihin. Miksei liikkuvalle kuvalle anneta samaa arvoa?

Kärjistän voimakkaasti. Jo pelkästään kuluvan vuoden aikana videotuotanto on kehittynyt sanomalehtien verkkosivuilla huimasti. Liian usein kuitenkin näkee, että videossa yritetään tehdä jotain, mitä ei osata. Syykin on selvä. Jos video tehdään ylimääräisenä työnä muun ohella, ei sisältöä ehditä miettiä. Onko kaikilla toimittajilla ja kuvaajilla edes tietoa, miltä haastattelukuvan kuuluu näyttää, miten kuvituskuvaa käytetään, kuuluuko haastateltavan ääni oikein ja miten kysymykset asetellaan? Tai miten pannaus, tilttaus, focus pull ja muut kikkailut saadaan oikeasti näyttämään  hyvältä. Tekijä on aikamoisessa umpikujassa, jos ainoastaan tietää miltä hyvä video näyttää, ei  miten se tehdään.

Videot tuntuvat olevan yhtä uutta ja hienoa kuin kännykkäkamerakuvat olivat reilu vuosikymmen sitten. Pikselimössökuvia katsottiin, vaikkei niistä edes erottanut, oliko kuvassa koira vai lapsi. Jos kuva liittyi kohuaiheeseen, se toi jutulle lisäarvoa. Vuonna 2014 laadukkaiden videoiden tekemiseen tarvittava tekniikka on olemassa. Sitä vain pitää haluta ja osata hyödyntää.

Kympin uutisetkin voi lukea tekstinä verkosta, joten miksei osaa lehden uutisista voisi vastavuoroisesti katsoa videolta? Monimediaisuus tuo lisää sisältöä ja näkökulmia. Samaa asiaa voi katsoa useammasta näkökulmasta ja kokonaisuudesta saa laajemman kuin yhdelläkään välineistä yksin. Video voi olla sokeri pohjalla ja piste i:n päällä. Moni­mediaisuus ei ole mörkö, jota pitää vältellä tai pelätä. Sitä pitää opetella, kehittää ja soveltaa.

Verkkovideoiden ei tarvitse muuttua Ylen ajankohtaisohjelmiksi, mutta jospa kotivideot jätettäisiin kotiin.

Kirjoittaja on monimediajournalisti.