Johtaisiko sota Suomessa itsesensuuriin? Ukrainan opit kertovat, mitä kriisi tarkoittaa toimituksille.

Miten toimitus työskentelee, jos puhelinyhteydet ovat poikki?

Entä jos internet ei toimi?

Mitä tehdään, jos joku iskee ­Pasilaan?

Venäjän hyökättyä Ukrainaan ja Yhdysvaltain rikkoessa maail­man järjestystä hurjimmatkin skenaariot tuntuvat yhtäkkiä varteenotettavilta. Ei ole mahdoton ajatus, että Suomi olisi sodassa. Mitä se tarkoittaisi toimituksille?

Ylessä on iät ja ajat harjoiteltu kriisejä varten eli keksitty, kuinka uutistoiminta voisi jatkua kuvitteellisissa katastrofeissa. Laki velvoittaa Yleä varautumaan poikkeusoloihin. Kansa on pidettävä uutisten ja viranomaisten tiedotteiden äärellä kaikissa tilanteissa.

Kaupallisessa mediassa varautuminen on ollut vähäisempää.

Nyt suomalaiset mediatalot ottavat oppia Ukrainan journalisteilta. Ja paljon on opittu, yllättäviäkin asioita.

---

Kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan vuonna 2022, ukrainalaisista toimittajista huomattavan moni jätti tulematta työpaikalle. Heistä valtaosa kyllä palasi töihin useiden päivien kuluttua, mutta sitä ennen he esimerkiksi hoitivat perheensä turvaan Puolaan.

Suomalaiset mediapomot ovat päätelleet, että sodan syttyessä Suomessa kävisi ehkä samoin. Se on muuttanut myös Ylen varautumista.

”Ei riitä, että jonkun tietyn erittäin tärkeän tehtävän osaa kaksi työntekijää. Tärkeimmissä tehtävissä pitää olla jopa kolminkertainen varmistus. Ylipäätään mikään ei saisi olla yhden henkilön osaamisen varassa”, sanoo Ylen turvallisuuspäällikkö Petri Launiainen.

Ruotsin Journalisten-lehden mukaan naapurimaassa on hoksattu toimittajien työkyvyn kriisien puhjetessa kytkeytyvän kotien varautumiseen. Jos perheellä on hernekeittopurkit ja vessapaperit kaapissa, toimittaja ryntää töihin ­eikä kauppaan.

Yle puhuu julkisuudessa harjoituksistaan ja varasuunnitelmistaan ylimalkaisesti, jotta potentiaalinen vihulainen ei hyödy niistä.

Yleisesti kuitenkin tiedetään, että Ylellä on suojatiloja ja että se harjoittelee yhteistyötä muiden televisiotoimijoiden, kuten MTV:n kanssa.

Launiainen kertoo, että myös Ylen aluetoimitukset eri puolilla maata ovat varautumisen kannalta tärkeitä. On siis merkittävää, ettei Yle vähentänyt muutosneuvotteluissaan aluetoimitustensa määrää.

Toissa vuonna Yle kokeili suoraa lähetystä Ruotsista yleisradioyhtiö SVT:n tiloista. Se tapahtui viranomaisten ja elinkeinoelämän suuren yhteisharjoituksen yhteydessä.

Harjoituksessa myös joukko kaupallista journalistista ­mediaa oli ratkomassa energiasektorin ja hybridiuhkien ympärille kuviteltua kriisiä.

---

Suomessa kaupallisen median varautuminen kriiseihin on ­vapaaehtoista, ja sen harjoittelu on vähäistä verrattuna Yleen.

Helsingin Sanomissa on harjoiteltu sen varalta, että tulisi kyberhyökkäys tai joku muu häiriötila, joka estäisi toimitusjärjestelmän käytön. HS:llä on myös suunnitelma, kuinka lehteä voidaan tarvittaessa tehdä muualla kuin normaaleissa tiloissa.

”Helsingin Sanomat ei valmistaudu sotaan. Yleisesti varaudumme siihen, että pystyisimme eri tilanteissa turvaamaan julkaisemisen verkossa ja painamaan lehteä”, sanoo vastaava päätoimittaja Erja Yläjärvi.

Toki mihin tahansa kriisiin varautuminen auttaa myös ­sota-aikana, joka on käytännössä monien kriisien summa.

Yläjärvi muistuttaa, että sodan miettiminen vie ajatukset helposti talvi- ja jatkosotaan, vaikka nykymaailma toimii toisin.

”Kaikki on kansainvälisempää, ja myös kriisit heijastuvat laajalle.”

Toimittajatutkija Visa Noronen kirjoitti Suomen Lehdistön kolumnissa, kuinka Yhdysvallat voisi halutessaan hankaloittaa suomalaismedian toimintaa. Mediatalot ovat riippuvaisia yhdysvaltalaisista digijäteistä monin tavoin, pilvipalveluista maksumuurien toimintaan.

Norosen mukaan mediatalot eivät ole varautuneet tähän uhkaan.

Päätoimittaja Minna Holopainen kertoo, ettei STT:n toimitus ole ajan ja varojen puutteen takia laajemmin harjoitellut kriisitilanteita.

Kriisisuunnitelmia STT:llä kuitenkin on, ja niiden takia se selvisi vuonna 2022 sattuneesta verkkohyökkäyksestä sangen hyvin. Sillä oli nimittäin varatoimitusjärjestelmä ja vaihtoehtoinen viestintäkanava ydinhenkilöille. Juttuja saatiin julki, vaikka kitkutellen.

Holopainen sanoo, että suomalaisten viestinten varautuminen vaihtelee suuresti, koska kaikilla ei ole siihen resursseja. Hän kuitenkin uskoo uutistoimitusten pärjäävän mitä oudoimmissa tilanteissa.

”Uutisjournalistien työhän on koko ajan uusien asioiden kohtaamista ja improvisointia, jotta uutiset saadaan tehtyä. Olemme luovia ratkaisujen keksimisessä.”

Holopaisella on harvinaisen hyvä näkymä mediakentän ­varautumiseen, sillä hän vetää Mediapoolissa ryhmää ­nimeltä tiedonvälityksen toimintaedellytykset.

Huoltovarmuuskeskuksen rahoittamassa ­Mediapoolissa halukkaat viestimet pohtivat keskenään ja yhdessä viranomaisten kanssa, miten itse kukin taho kriisien aikaan toimisi.

---

Tärkeä oppi Ukrainasta on paikkariippumattomuus. Se tarkoittaa sitä, että väistötilat eivät riitä, vaan toimittamista, julkaisua ja lähettämistä pitää pystyä tekemään melkein ­mistä vain.

Toimittajakeskittymistä voi tulla iskujen kohteita, tai ­matka työpaikalle on turvaton. Ukrainassa on tuhoutunut monien toimitusten tiloja.

Suomessa pandemia olikin kaikille viestimille erinomainen harjoitus paikkariippumattomuudesta. Toimitukset yllät­tivät itsensä ketteryydellään.

”Ennen koronaa kuvittelimme, ettei lähetyksiä voi tehdä kuin Pasilasta tai aluestudioista. Korona-aikana huomattiin, että radiolähetyksen voi tehdä tarvittaessa vaikka toimittajan kotisaunasta”, sanoo toimituspäällikkö Anne Pirskanen Ylen uutiset ja urheilu -yksiköstä.

Radio ja sitä kautta tulevat viralliset tiedotteet ja uutiset ovat erityisessä roolissa kriisien aikana. Kansalaisen kotivara­ohjeisiinkin on listattu pattereilla toimiva radio.

Pirskanen kertoo, että nyt Yle uutisissa pohditaan sosiaalisen median roolia ja toimivuutta kriisiajan tiedonvälityksessä.

”Laissa ei ole mainittu sosiaalista mediaa, mutta se on myös tärkeä.”

Ukrainassa peräti 84 prosenttia kansalaisista seurasi toissa vuonna uutisia pääasiassa sosiaalisesta mediasta, erityisesti Telegramista, raportoi Tukholman Itä-Euroopan tutkimuksen keskus.

Journalistisen mediankin täytyy olla hyvin aktiivinen ­Telegramissa.

Siellä jylläävät myös tekoälyn myötä yhä ovelammiksi muuttuneet venäläiset disinformaatiokampanjat, jotka yrittävät kylvää pelkoa ja epäluuloa ukrainalaisten mieliin.

Ukrainassa on sikäli erikoinen tilanne, että valtio ja monet televisiokanavat perustivat sodan alettua yhteisen viestikanava Telemarathonin. Siellä ne näyttävät vuorovedoin Ukrainan sotavoimille ja hallinnolle myötämielistä ohjelmavirtaa.

Yhteistyön tarkoitus oli taklata venäläistä ­disinformaatiota, mutta myöhemmin sekä monet ukrainalaiset että EU ovat syyttäneet Telemarathonia puolueellisuudesta. The New York Timesin mukaan kansalaisten luottamus siihen on hiipunut.

Paras lääke disinformaatiota vastaan olisi kansalaisten ­alhaisen medialukutaidon nostaminen. Sitä työtä tekee ­Ukrainan riippumattomien alueellisten julkaisijoiden yhdistys Airppu, ja työtä tukevat Suomi, Uutismedian liitto, Julkisen sanan neuvosto ja muutamat suomalaislehdet.

Journalistiliitto on tukenut Ukrainan vastinpariaan 20 000 eurolla.

---

Mitä ukrainalaiset itse haluaisivat opettaa suomalaisille toimittajille sodan varalta?

Tietokoneen ruudulla Oksana Brovko aloittaa etähaastattelun korostamalla alue- ja paikallismedian tärkeyttä. Se on hänelle luonteva kulma, sillä hän on alueellisten julkaisijoiden Airppun toiminnanjohtaja.

”Paikalliset mediat kertovat tietoja asioista, joita ei saa muualta, esimerkiksi kyseisen seudun ruuanjakelusta”, ­Brovko sanoo.

Lähellä rintamalinjoja internet ei usein toimi, joten tiedonvälityksessä paperilehdellä on siellä tärkeä rooli. Kun ­yhteyttä painoon ei ole, moni paikallislehti monistetaan ­kopiokoneella.

Jakelussakin täytyy olla kekseliäs. Lehdillä on pyöräjakelua ja hakupisteitä. Brovko kuvailee, kuinka Sumyn alueella ­Vorskla-lehden päätoimittaja pukeutuu luotiliiviin ja kypärään, hyppää autoon ja jakaa itse kerran viikossa ilmestyvän lehtensä.

Muualla kuin rintama-alueiden lähellä internet on toiminut Brovkon mukaan hyvin. Tai no, internet toimii, jos on sähköä, ja tällä hetkellä sitä ei usein ole, koska Venäjä on ­iskenyt voimalaitoksiin.

Brovkon haastattelu sovittiin sen mukaan, mihin aikaan päivästä hänen kaupungissaan Truskavetsissa jaellaan sähköä.

Sota-aikana yksi tärkeimmistä varmistettavista asioista on juuri sähkön saanti. Kaikki toimitukset tarvitsevat omia sähköä tuottavia generaattoreita ja runsaasti ladattavia varavirta­lähteitä.

Ruotsissa on havahduttu siihen, että toimituksissa pitäisi olla myös bensa-autoja.

Yllättävät asiat voivat käydä sodan vuoksi vähiin. Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan seurasi pula painopaperista jopa Suomessa, kun sitä ei voinut enää tuoda pakotteiden takia Venäjältä Suomeen.

Sota-aika on toimittajille keskimääräistä vaarallisempaa, sillä journalistit menevät sinne, missä tapahtuu. Brovko ­kehottaakin suomalaisia toimituksia parantamaan turvallisuus- ja ensiaputaitoja rauhan aikana.

Ukrainan Journalistiliiton mukaan yli 140 mediatyöntekijää on kuollut sodan takia. Suurin osa heistä on tapettu rintamalla, mutta yli 20 on kuollut journalistisissa työtehtävissä.

Venäjän joukot ovat myös vanginneet ja kiduttaneet journalisteja. Venäjän miehittämillä alueilla jopa toimittajien perheitä on vangittu.

”Viime kesästä alkaen Venäjän droonit ovat alkaneet jahdata henkilöitä, joilla on päällään liivi, jossa lukee PRESS”, Brovko kertoo.

Drooneissa on kamera, ja niitä ohjataan halutun kohteen perään.

---

Sodan aikana journalismin perusta saattaa joutua ­koville. Toimittajahan on aina yleisön palvelija, jonka velvollisuus on kertoa yleisölle tietoa ja vahtia valtaa yleisön puolesta.

Journalistin ohjeiden ensimmäisessä kohdassa sanotaan näin: ”Journalisti on vastuussa ennen kaikkea yleisölleen. Yleisöllä on oikeus saada tietää, mitä yhteiskunnassa tapahtuu.”

Heti seuraavassa ohjeiden kohdassa korostetaan, että journalistista päätösvaltaa ei saa missään oloissa luovuttaa toimituksen ulkopuolelle.

Ukrainalaiset toimittajat ovat jo oppineet, että sodan aikaan viranomaiset yrittävät taivuttaa journalisteja tahtoonsa.

On selvää, että toimittajat eivät saa kertoa tietoja, jotka vaarantavat Ukrainan sotatoimia tai sotilaiden ja siviilien henkeä. Esimerkiksi ohjusiskuista ei saa kertoa heti niiden tapahduttua, jotta Venäjä ei voi tarkentaa osumiaan.

Monien eri tahojen viranomaiset kuitenkin myös soittavat ja pyytävät toimittajia vaikenemaan turvallisuuden nimissä milloin mistäkin. Perustelut ovat usein epämääräisiä. Näin kertoi Kyiv Independent -lehden päätoimittaja Olga Rudenko Italian Perugian kansainvälisillä journalismifestivaaleilla viime keväänä.

Välillä viranomaisten pyynnöt ovat selvästi asiattomia. ­Rudenko kertoi, kuinka erästä viestintä pyydettiin ottamaan pois verkkosivuiltaan video, jossa sotilas alkoi voida pahoin harjoituksissa. Perusteluna oli se, että video vaikeuttaa värväämistä.

Rudenkon mukaan hallitukseen sidoksissa olevat julkaisijat saattavat näyttää kuvia, joita perinteistä riippumatonta mediaa varoitellaan julkaisemasta.

Päätoimittajat joutuvat punnitsemaan suostumista viranomaisten pyyntöihin yksi kerrallaan: onko kyse oikeasti turvallisuudesta vai haluaako joku hallinnossa vain suojella ­itseään?

Minna Holopaisen mukaan sota toisi samoja pohdintoja Suomeenkin.

”Journalismin ydintehtävä ei sodankaan aikana muutu. Se on tiedon hankkiminen ja sen kertominen kansalaisille. Mutta tarvittaessa meidän toimittajien pitää säilyttää kriittinen ote. Emme saa muuttua viranomaisviestinnän ­jatkeeksi”, Holopainen sanoo.

Hän uskoo viranomaisten yrittävän painostaa journalisteja kuten Ukrainassa.

”On aivan selvää, että tällaisia tilanteita esiintyisi myös Suomessa. Jotain sellaistahan oli jo korona-aikana.”

Holopainen kertoo erään viranomaisen vaatineen haastattelun yhteydessä STT:tä olemaan hiljaa siitä, että Suomen kansalaisella on aina oikeus poistua maasta.

”Sen jälkeen jokaisessa rajojen sulkua koskevassa jutussa STT kertoi, että kansalainen saa aina poistua maasta. Tämä oli vastauksemme vaikutusyritykseen.”

---

Sota-ajan vaikutusyrityksiä vastaan Holopainen suosittelee toimituksille tiedon tankkausta. Niiden täytyy ymmärtää ­sekä sotimisen logiikka että tiedonsaantia ja julkaisua koskevat lait.

Toimitusten pitäisi myös tajuta, millaiset tiedot ja kuvat ­oikeasti uhkaavat sotilaiden tai siviilien henkeä. Journalisteilla on siis vapautensa vastapainona valtava vastuu.

”Mitä paremmin me toimittajat ymmärrämme ­esimerkiksi operaatioturvallisuutta, sitä vaikeampi meille on syöttää puuta heinää. Muuten ollaan tilanteessa, jossa ei voida kuin totella ja jossa viranomaiset ja poliitikot käytännössä päättävät, mitä me julkaisemme.”

Holopaisella on pandemian ajalta esimerkki myös journalistien hampaattomuudesta.

Sosiaali- ja terveysministeriön ohjeisti silloin vanhusten hoivakoteihin omaisten vierailukieltoja, jotka oikeusasiamies totesi myöhemmin laittomiksi.

”Me toimittajat olimme nukahtaneet täysin. Minäkin selitin vanhalle äidilleni, että vierailukielto on varmaan hyvästä. Myöhemmin ajattelin sitten toisin. Olisi pitänyt alkujaankin kaivaa lakikirja käteen”, Holopainen sanoo.

Erja Yläjärvi korostaa kriiseissä riippumattomien viestinten roolia tiedon välittäjänä, mutta kyllä hänkin on pohtinut journalistien mahdollisuutta vallan vahtimiseen:

”Kysyit, miten suomalainen journalismi pystyisi säilyttämään kriittisen otteen viranomaisiin sodan aikana. Minä ­kysyn suoremmin, että pystyisikö se siihen ylipäätään sodan aikana. Se riippuu niin monesta asiasta.”

Yläjärvi luettelee kysymyksiä:

Miten viranomaisilta saisi tietoa sota-aikana, kun jo pandemian aikana tiedotustilaisuuksissa välillä estettiin jatkokysymykset?

Mikä olisi Ylen rooli – tulisiko siitä lähinnä tiedotuskanava?

Mikä olisi kaupallisen median omistajien tahtotila?

Kuinka viestinten talous kestäisi sota-aikana? Ukrainassahan iso osa journalismista on nyt ulkomaisen avun ja lahjoitusten varassa.

Päätoimittajien suoriutumista Yläjärvi ei lähde arvailemaan.

”Väitän, että jokaisen päätoimittajan resilienssi testataan vasta itse kriisissä. Sitä voi kuvitella, että toimii ­tietyllä ­tavalla, mutta ei sitä voi tietää varmaksi ennalta”, Yläjärvi sanoo.

Iso kysymys on tietenkin se, kuinka toimittajat osaavat pysyä roolissaan sodan aikana. Toimittaja on myös sotivan maan kansalainen. Kun hirveyksiä alkaa yhtäkkiä tapahtua ympärillä, hän järkyttyy muiden mukana. Isänmaallisuuden leimahdus voi sumentaa arvostelukykyä.

Olga Rudenko kertoi Perugiassa, että sodan aluksi erityisesti nuorilla ukrainalaistoimittajilla oli taipumusta itsesensuuriin. He eivät halunneet kirjoittaa omien vallanpitäjiensä korruptiosta. Sittemmin tilanne on korjaantunut ja itsesensuuri on vähentynyt.

Rudenko antoi toimittajayleisölleen journalistisen neuvon:

”Lopulta pöly aina laskeutuu, ja voit katua sitä, ettet julkaissut jotakin tarpeeksi aikaisin.”

---

Jos Suomi olisi sodassa, voimassa olisi puolustustilalaki. Varsinkin sen 14:nnettä pykälää voi kutsua median itsesensuuri- ja ennakkosensuuripykäläksi.

Siinä sanotaan käytännössä, että tiedotusväline voidaan määrätä jopa kolmeksi kuukaudeksi kerrallaan viranomaisten ennakkosensuuriin, jos se on paljastanut turvallisuuteen tai ulkomaansuhteisiin liittyviä herkkiä asioita.

Journalistinen media on kuitenkin sitä mieltä, että näitä pykäliä ei voisi käyttää.

Uutismedialiiton lakiasiainjohtaja Ismo Huhtanen selittää, kuinka sekä Suomen perustuslaki että Suomea sitovat kansainväliset sopimukset korostavat journalistisen median riippumattomuutta myös poikkeusoloissa.

Ne siis ikään kuin mitätöivät vuonna 1991 voimaan tulleen puolustustilalain sensuuripykälän.

Laki korvasi 1930-luvun sotatilalain, mutta Huhtasen mukaan puolustustilalakikin on ollut jo hyvän aikaa menneen heijastuma. Suomi on siirtynyt Neuvostoliiton kainalosta EU-jäseneksi. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on tehnyt Suomea sitovaa, riippumatonta journalismia korostavaa tulkintaa 1990-luvun alusta alkaen.

Huhtanen vetää yhteen, kuinka lait ja asetukset rajoittaisivat journalistien toimintaa sodan aikana rauhan aikaan verrattuna:

”Eipä juuri mitenkään.”

Journalistin eri lähteistä saamien tietojen mukaan eri viranomaiset ovat viime vuosina esittäneet eri tilaisuuksissa toisenlaista tulkintaa.

Sen mukaan sodan aikana journalistisen median riippumattomuutta voidaan suitsia – tai median pitäisi vähintään itse ymmärtää noudattaa viranomaisten toiveita.

Kysytään asiasta Minna Holopaiselta, jonka vetämässä ­Mediapoolin ryhmässä tiedonvälityksen toimintaedellytyksistä istuu ”päätoimittajia ja alan keskeisten viranomaisten edustajia”.

Ryhmän keskustelut ovat luottamuksellisia, eikä hän ­lähde niitä avaamaan.

”Sanon kuitenkin aina, että meillä pitää olla yhteisymmärrys siitä, että Suomessa on riippumaton media myös kriisi­oloissa. Se on edellytys sille, että voimme (media ja viranomaiset) yhdessä keskustella näistä asioista. Jollei näin olisi, niin me (journalistisen median edustajat) emme voisi osallistua yhteistyöhön”, Holopainen muotoilee.

Yhteistyö on jatkunut, mistä on pääteltävissä, että Mediapoolissa journalisteilla ja viranomaisilla on yhteisymmärrys median riippumattomuudesta kaikissa olosuhteissa.

Entä jos tulee sota, jolloin puolustustilalaki on voimassa – jatkuuko yhteisymmärrys silloinkin?

”Sanoisin niin, että se on laki, josta silloin voisi mahdollisesti olla tulkintaerimielisyys”, Holopainen sanoo.