Sami Kieksi menee haastatteluihin omana itsenään. ”En esitä toimittajaa tai dokumentaristia.”

Rikollisuutta, huono-osaisuutta, synkkiä elämänkohtaloita.

Kommandopipoon verhoutunut huumekauppias esittelee, kuinka amfetamiini laimennetaan kauppavahvuiseksi ja kertoo samalla, että kaman diilaaminen on palveluammatti. On tärkeää, ettei näytä asiakkaiden silmissä pelottavalta.

Nuorisorikollisten porukkaan kuuluva alaikäinen poika esittelee jokapäiväistä aseistustaan.

”Tällainen ihan tavallinen machete-veitsi.”

Hyväksikäytön uhriksi lapsena joutunut nuori nainen istuu keittiön pöydän ääressä äitinsä kanssa, liikuttuneena siitä, että on selvinnyt raskaista kokemuksistaan. Onneksi heillä on toisensa.

Dokumentaristi Sami Kieksin Ylelle tekemän nimikkosarjan Kieksin ensimmäinen tuotantokausi (2025) vie katsojansa sellaisille syrjäkujille, joille kaikki eivät normaalisti eksy.

Kieksin toinen kausi esitetään Ylellä vuoden 2026 ­keväällä. Aihekirjoa on jälleen kiusaamisesta rappiostriimaamisen kautta suomalaisen romanikulttuurin eri puoliin.

Kieksin ura on nuoruuden kokeiluvuosien jälkeen ja oman tyylin löydyttyä lähtenyt hyvään nousuun. Ylelle tehdyt, nuorten elämästä, ongelmista ja syrjäytymisestä kertovat dokumenttisarjat Some Deep Story (2016 – 2022) ja Logged in (2020) sekä Kieksi (2025 –) muodostavat ainut­laatuisen ja yhtenäisenkin näkökulman nuorten ja nuorten aikuisten elämään 2020-luvun Suomessa. ­Kieksi on palkittu töistään muun muassa tv-alan Kultaisilla Venloilla ja valtion tiedonjulkistamispalkinnolla.

Kaupallisille kanaville Kieksi on tehnyt sarjat muun muassa Jari Aarniosta ja tsunamin uhreista. Syyskuussa sai ensi-iltansa ensimmäinen kansainvälinen tuotanto, HBO Maxille tehty Most Wanted: Julius Kivimäki. Haaveet ovat isoja ja tekemistä paljon.

Joulukuussa saa ensiesityksensä Kieksin uusi podcast-sarja lastensuojelusta. Hän on myös tuottajana ylivelkaantumista käsittelevässä sarjassa ja Kieksin kakkoskausi esitetään ensi keväänä.

”Aika lailla maksimissa ollaan, mitä yksi ihminen pystyy laadukkaasti tekemään”, Kieksi sanoo.

”Nyt pitäisi päättää, alammeko kasvattaa pientä tuotantoyhtiötämme vai mitä tehdään.”

---

Sami Kieksi, 35, on tuonut omaa rikkonaista perhetaustaansa esiin haastatteluissa, ja tekee joskus niin myös ohjelmissaan. Vanhemmat erosivat, kun Sami oli ­pieni lapsi. Äidin uusi mies oli toisinaan pelottava ja väkivaltainen. Samilla alkoi olla poissaoloja koulusta. Myöhemmin hän syyllistyi muun muassa näpistelyyn ja myymälävarkauksiin.

Kieksin mielestä toisten, katsojille ehkä vieraiden ­­­todellisuuksien näyttäminen on yhteiskunnallisesti tärkeää. Yhtä lailla tärkeää on, että näyttäminen ei mene sensaatiohakuiseksi tirkistelyksi. Siihen auttaa ohjaajan oma empaattisuus. Hän on aidosti kiinnostunut ihmisistään. Hän halaa, toivottaa haastateltavilleen kaikkea hyvää jatkossa, pidättelee itkuaan.

Kieksin ohjelmat toimivat monella tapaa yhteiskunnan polarisaatiota vastaan. Hän esittää haastateltavat kokonaisina ihmisinä. Heistä löytyy lämpöä, ­herkkyyttä ja haavoittuvuutta, vaikka he olisivat tehneet pahojakin asioita.

Omat kokemukset auttavat Kieksiä lähestymään huono-osaisia ja syrjäytyneitä – tai ”syrjään jääneitä”, kuten Kieksi itse sanoo. Haastateltavan on helpompi olla kame­ran edessä, kun haastattelija ymmärtää omakohtaisesti edes jotakin hänen maailmastaan.

Kieksin dokumenteista näkee, että haastateltavat luottavat häneen. Yhtä, aina toimivaa kaavaa ­tämän luottamuksen rakentamiseen ei Kieksin mukaan ole. Ihmiset on kohdattava aiheen ja tilanteen mukaisesti.

Tsunamissa seurattiin Thaimaan hyökyaaltokatastrofin selviytyjiä. Sen kaltaisissa ­seurantadokumenteissa on tärkeää tutustua päähenkilöihin hyvin jo ennen ­kuvauksia.

”Hengaan heidän kanssaan. Teen neljä tai viisikin tuntia taustahaastatteluja. Pohdimme, onko asioita, joita he eivät halua käsitellä ohjelmassa”, Kieksi sanoo.

Kipeiden kokemusten läpikäymiselle ennakkoon on monta syytä.

”Minulle saatetaan puhua asioita, joita ei ole sanottu edes terapeutille. Tällaisia en voi mennä möläyttämään, kun kuvausryhmä on jo paikalla.”

Kieksin mukaan myös sanaton viestintä on tärkeää.

”En tyrkytä omaa taustaani, mutta luulen, että ­vaikkapa joku diileri aistii, että ehkä tuo ihminen on ennenkin nähnyt maailmaa.”

Osaksi kyse on siitä, millä tavalla kysymyksensä asettelee. Jos ihminen on kokenut rankkoja asioita, kaunisteleminen voi usein suututtaa.

”Koitan mennä suoraan asiaan. On parempi kysyä ihan arkisesti, että millainen se tilanne oli, kun sut raiskattiin.”

Kieksissä ohjaajan pyrkimys taas on ollut nimenomaan olla tutustumatta ihmisiin ennalta. Sarjassa halu­taan tallentaa aitoja tilanteita.

”Myös minua dokumentoidaan, ja pyrin olemaan ­aito itseni. En esitä toimittajaa tai dokumentaristia. Saatan itsekin välillä yllättyä tilanteista.”

Esimerkiksi Kieksin ykköskauden huumekauppiaat ohjaaja tavoitti toimivasta salauksestaan tunnetun viesti­palvelu Telegramin kautta. Ennen kuvauksia vaihdettiin vain teksti- ja ääniviestejä, jotta kohtaamiset saatiin sovittua.

Miten ihmeessä rikolliset saa suostumaan kameran eteen?

”Menemällä sinne missä he ovat”, Kieksi sanoo.

Siis Telegramiin.

”Aika pian mulla oli puhelimessa kaikkien Suomen isojen paikkakuntien diilausryhmät. Pistin sinne ryhmiin viestiä, että hei, olen Sami Kieksi, teen dokumenttia, haluatteko olla siinä mukana.”

Osa postaukseen vastaavista totta kai haistattelee, osa nauraa, osa kehottaa painumaan helvettiin. Mutta jokai­nen postaus toi Kieksin mukaan myös useita vakavampia yhteydenottoja.

Pelottaviin tilanteisiin Kieksi ei koe ­kuvausryhmäänsä vieneensä. Usein jo viestitellessä on aavistettavissa, ­onko henkilö sekava tai arvaamaton.

”Emme hae shokkiarvoa, jotain tyyppiä heilumaan kamoissaan konepistoolin kanssa.”

---

Ajankohtaisdokumenttien ohjaamisessa yhdistyy elo-kuvaohjaajan ja journalistin työ. Television ajankohtaisdokumentit ovat Journalistin ohjeiden piirissä. Jatkuva eettinen pohdinta on aivan perusjuttu, Sami Kieksi sanoo. Liian lähelle ei saa mennä, haastateltavien kanssa täytyy koko ajan yhdessä miettiä, mitä asioita voidaan näyttää niin, että he eivät vaaranna omaa terveyttään tai henkeään.

Vaikka nuorisorikollinen haluaisi itse puhua rikoksistaan avoimesti, on ohjaajan tehtävä harkita, mitä voidaan näyttää ilman vaaraa, tai ilman kasvojen tai muiden tuntomerkkien sumentamista.

Eettiseltä kannalta tärkein asia dokumentaristin työssä on esituotanto. Kiusaamista, itsemurhia tai hyväksikäyttöä käsiteltäessä on tärkeää tehdä huolellista ­arviointia jo taustahaastattelujen ja valmistelevan työn aikana.

”Tietääkö ihminen, mihin hän aikoo osallistua? Ymmärtääkö hän, mitä haittaa dokumentissa olemisesta voi olla?”

Esimerkiksi 16-vuotias voi lain mukaan jo päättää ­itse mukanaolostaan dokumentissa. Kieksi kysyy alaikäisen päähenkilön luvalla myös vanhempien ja muiden läheis­ten mielipiteet dokumenttiin lähtemisestä.

Toisaalta kameran edessä puuhistaan kertova rikollinen voisi vahingossa saattaa itsensä vakavaan vaaraan esitellessään rikollisorganisaation toimintaa erehdyksessä liian avoimesti.

”Kohtaamistani rikollisista on tullut vahvasti olo, että he tietävät mitä he tekevät”, Kieksi sanoo.

Kieksin huumekauppajakson isoimpia kamamääriä käsitellyt diileri ei esimerkiksi halunnut, että tatuointeja ja muita tuntomerkkejä sumennetaan.

Kommandopipostaan huolimatta huumekauppias selvästi ajatteli, että hänet tunnetaan jo muutenkin.

Kieksi olisi päässyt kuvaamaan isoihin suomalaisiin kannabiskasvattamoihinkin, mutta siihen vedettiin tuotannossa raja.

”Sinne olisi pitänyt mennä silmät sidottuina ja ­huput päässä. Siellä olisi ollut sitä tavaraa jo niin paljon, että en voinut riskeerata itseäni ja ryhmääni. Jotain voi aina tapahtua, eikä ihan kaikkea elämässä voi ­ennakoida.”

Nuorempana hän olisi voinutkin lähteä kasvattamoon, näyttämiseen tarpeen takia, ehkä sen shokkiarvonkin.

”Ei enää. Minulla on oma perhe.”

Jälkituotanto on esituotannon ohella toinen tärkeä eettisen pohdiskelun vaihe. Onko pakko näyttää päähenkilöä piikittämässä amfetamiinia? Missä on yhteiskunnallisesti arvokkaan tiedon ja mässäilyn raja?

Kieksi sanoo joskus kohtaavansa syytöksiä sosiaalipornosta. Sen ja laadukkaan dokumentin ero on syy-seuraussuhteiden esittäminen, hän sanoo.

”Eli en tee niin, että haetaan mahdollisimman raflaavaa juttua ja kerrotaan päähenkilöstä kaikki epämiellyttävimmät puolet.”

Syvemmän yhteiskunnallisen analyysin Kieksi jättää silti muille. Ohjaaja näyttää todellisuuden, mutta ei useinkaan kysy päättäjiltä, miksi asiat on päästetty ­tähän jamaan: Miksi raaka nuorisorikollisuus muutama vuosi sitten yleistyi, miksi huumeet vievät niin ­monet, ovatko yhteiskuntamme turvaverkot pettäneet, kun niin moni otetaan huostaan?

Moni haastateltava analysoi kyllä rikkinäisen tai väkivaltaisen kotinsa vaikutusta elämäänsä.

”Haluan antaa esimerkiksi nuorisorikollisten puhua dokumenteissani omalla äänellään, niin että katsoja saa kohdata heidät. Minusta se on itsessään arvokasta”, Kieksi sanoo.

”En ajattele, että dokumenttini olisivat jotenkin journalistisesti ainutlaatuisia, ja että tietoa näistä asioista ei olisi saatavissa muualtakin. Mutta niissä on nimenomaan näiden ihmisten ääni. Toivon, että sisältö herättää tunteita ja ajatuksia myös päättäjissä.”

---

Ennen uraa polarisaation vähentämisestä kiinnostuneena ja Journalistin ohjeisiin sitoutuneena dokumentintekijänä Kieksi kertoo eläneensä etsiskelyvaihetta. Vuonna 2015 hän vaikutti Ylilauta-keskustelupalstan taustalla, mikä nykyisyydestä katsottuna tuntuu yllättävältä.

Ylilauta tunnetaan äärimmäisestä toksisuudesta, avoimesta rasismista ja useiden nimimerkkien muihin kirjoittajiin kohdistuvasta kiusaamisesta. Toimittajia ja laatujournalismia Ylilaudalla halveksutaan avoimesti. Ylilauta soveltuu lähinnä niille, joille murha.infon keskusteluilmapiiri on liian suvaitseva ja Suomi24:n liian kohtelias.

Kieksi ei ole piilotellut Ylilauta-historiaansa, ja ottaa sen itse esiin myös Journalistin haastattelussa.

Tarkoitus oli muuttaa Ylilautaa, Kieksi sanoo nyt. Hän halusi rakentaa siitä uudenlaisen, yhteiskunnallisestirakentavamman alustan. Tavoite oli Kieksin mukaan silloinkin polarisaation ja syrjäytymisen torjuminen.

Ajatuskulku vaikuttaa nyt kaukaa haetulta, ­mutta idea ei ole mahdottoman kaukana siitä, mitä Kieksi ­haluaa saada aikaan dokumenteillaan.

Ylilaudan kohdalla tavoite ei toteutunut, tietenkään. Tiet palstan omistajan kanssa erkanivat pian, koska näkemykset erosivat liiaksi toisistaan.

Kieksillä oli viime vuosikymmenellä muitakin nettikeskusteluprojekteja – ja ilmeisen vakaa usko keskustelukulttuurin potentiaaliin. Esimerkiksi kiusaaminen vastainen Facebook-ryhmä 3AM kuitenkin kaatui vuonna 2017 ryhmän vallanneeseen nettikiusaamiseen.

”Ylilaudalle minut vetivät alun perin ihan vain musta huumori ja meemit”, Kieksi sanoo.

”Tunnistan, mikä siinä nuoriin vetoaa. Minulla oli jonkinlainen pakkomiellekin Ylilautaan ja 3AM -ryhmään. Kuljin niiden edustajana tapaamassa nuoria ympäri Suomea.”

Kieksin irtaannuttua Ylilaudasta alkoi henkinen joukkolynkkaaminen. Kieksistä on Ylilaudalla lukemattomia toinen toistaan ilkeämpiä meemejä ja valheita.

”Meemit ja joku homoksi nimitteleminen eivät haittaa, mutta joistakin valheista voi olla oikeaa haittaa elämälle”, Kieksi sanoo.

Kieksi ei koe, että Ylilauta-vaihe olisi hänen maineelleen rasite.

”Olen aina ollut tosi sinut menneisyyteni kanssa. ­Minun tarkoitukseni Ylilaudan kanssa oli hyvä. ­Sivusto on suosittu. Se olisi voinut tehdä myös paljon hyvää.”

Nettiprojektivaiheeseen liittyy Kieksin mukaan itsetutkiskelun ja itsensä etsimisen vaihe. Ammatillisen identiteetin löytymisen myötä sittemmin vahvuudeksi kääntyneet näyttämisen tarve ja itsepäinen päteminen uhkasivat hajauttaa huomion liian laajalle – kaikessa ­piti yrittää olla mukana, kuten Kieksi itse kuvailee.

”Ajattelin, etten ole arvokas ihminen, jos en koko ajan tekemiselläni todistele sitä.”

Pakkomielteiseksi Kieksi kuvailee myös tuolloista tarvettaan auttaa ongelmaisia nuoria ja hengailla heidän kanssaan. Se kuitenkin johti lopulta ajatukseen Some Deep Storyn kiusaamisaiheisesta ykköskaudesta. Fiktion ja draaman tekemisestä haaveillut, näyttelemistäkin ­kokeillut Kieksi tarjosi ideoitaan fiktiosarjoiksi sinne tänne, mutta mikään ei ottanut lopullisesti tuulta alleen. Se otti koville, vaikka kuvaajan töitä muiden tuotannoissa riittikin.

”Ajattelin, että vittu aivan sama, lopetan nämä hommat”, hän sanoo.

Ja niin hän lopettikin. Vuoden päästä Yle kuitenkin aloitti Yle Folk -pienrahoituskampanjan ja Kieksi ­päätti kokeilla onneaan vielä kerran.

”Yleltä tuli päätös, että tehdään tämä. Kamera käteen, ja kuvaamaan Some Deep Storyn ykköskautta (2016).”

Kieksi ajautui dokumentintekijäksi.

”Huomasin, että pystyn tässä työssä hyödyntämään vahvuuksiani, kuten kuuntelemista.”

---

Dokumenttiohjaajan työ on usein muutakin kuin ohjelmien tekemistä juuri itselle kaikkein ­tärkeimmistä aiheista. Kieksi oli Journalistin haastateltavana ennen Vastaamo-hakkeri Julius ­Kivimäestä kertovan ­uuden dokumenttisarjan lehdistöesitystä elokuun puoli­välissä.

Most Wanted: Julius Kivimäki on Aller Studiosin tuottama, HBO Maxille tehty monikansallinen, neliosanen tilaustyö. Se on tyyliltään ihan muuta kuin henkilökohtaisen kautta yhteiskunnallisia kipupisteitä lähestyvä Kieksi. Most Wantedissa dramaattinen ­katalogimusiikki raikuu ja paisutteleva kertojanääni ennakoi tarinan hurjimmat käänteet moneen otteeseen.

Kivimäki-vyyhdin sekavuudesta huolimatta Most Wanted on lajissaan huolella tehtyä laatutyötä. Kieksi toivoo sarjasta käyntikorttia uusiin, ehkä vielä isompiin kansainvälisiin tuotantoihin. Dokumenttia tehdessään hän mietti ensisijaisesti kansainvälistä yleisöä.

”Tämä on sellaista jenkkityyliä, mitä Suomessa aina ei niin kauheasti arvostetakaan. Silti koen, että tämä on journalistisesti arvokas tuotanto, jossa on paljon faktatietoa.”

Kieksin mukaan myös Most Wantedissa on yhteiskunnallisesti kiinnostavat ulottuvuutensa, käsitteleehän sarja tietoverkkoistumisen varjopuolia, sitä mitä kaikkea pahaa netin kautta pystyy saamaan aikaan. Myös päähenkilössä on ainakin jotakin samaa kuin Kieksistä tutuissa syrjään jääneissä pikkurikollisissa. Vaikka Julius Kivimäki pyrkii elämään luksuselämää ja esiintymään huippumenestyvänä pintaliitäjänä, sen paremmin jatkuviin tietomurtoihin syyllistyminen kuin niiden amatöörimäinen toteutuskaan eivät anna kuvaa kovin vahvasta elämänhallinnasta.

Kivimäkeä dokumentin kerronta ei kuitenkaan pyri erityisesti inhimillistämään: hän on sen luokan rikollinen, että hänen kanssaan ei halata sarjan lopussa ­hyviä jatkoja.

”Mutta sarjaa tehdessä selvisi esimerkiksi, että hän on ollut aikaisemmin rankastikin kiusattu. Toisaalta ­hänellä on ollut taipumusta tuhoavaan käytökseen jo tosi nuorena”, Kieksi kertoo.

Kuten Vastaamo-oikeudenkäynnissä, Kivimäki ei sarjassakaan myönnä syyllisyyttään sen enempää Vastaamon tietomurtoon kuin muihinkaan rikoksiin.

”Iso ero Ylelle tekemissämme sarjoissa ­kuvattuihin syrjään jääneisiin on siinä, että Kivimäen ­mielestä kaikki on muiden vika, yhteiskunnan tai muiden ­ihmisten.”

---

Työssään Sami Kieksi on usein tekemisissä huonosti voivien ihmisten kanssa. Dokumentin haastateltaville on tehty tai he ovat itse tehneet toisille pahaa.

Töiden voi uskoa jäävän pitkäksi aikaa pyörimään mieleen varsinkin, kun ohjaajan oma tausta ei ole se ehjin. Aktivoituvatko omat huonot muistot? Pääseekö kohtaamistaan tilanteista helposti yli?

”Jos olisit kysynyt Logged Inin jälkeen, olisin vastannut, etteivät ne jää mieltä vaivaamaan”, Kieksi huokaa.

”Mutta nyt olen huomannut, että seurantadokumentit haastavissa elämäntilanteissa olevista ihmisistä käyvät joskus raskaaksi.”

Seurantadokumenttia voidaan tehdä esimerkiksi vuoden päivät. Työhön ei voi suhtautua niin, että ­ohjaaja on tavoitettavissa kahdeksasta neljään.

”Ne ihmiset ovat elämässäni esituotannosta alkaen ja vielä ohjelman julkaisun jälkeen. Ei heitä voi lempata kuvausten jälkeen. Heidän kanssaan pitää olla yhteydessä, valmistella ohjelman julkaisuun ja sen jälkeiseen aikaan.”

Kieksi kertoo pitävänsä Logged Inin päähenkilöihin edelleen yhteyttä. Joistain on tullut läheisiäkin.

”Kyllä tässä aika paljon ihmisiä jo ympäri Suomea tuntee. Jotkut sanovat, että täällä on yösija koska vain.”

Dokumentaristin uran aloittaneen Some Deep Storyn kiusaamistuotantokauden päähenkilöt ovat Kieksille erityisen läheisiä. Osalle kuuluu oikein hyvääkin, ­osalla ”ei mene kauhean hyvin”.

Yksi jaksamaan auttava asia on kutsumus, Kieksi s­anoo.

”Koen, että varsinkin noissa Ylelle tehdyissä dokkareissa on taustalla jonkinlainen missio. Haluan ­tarjota ihmisille tietoa eri todellisuuksista, kun tässä maailmassa ihmisten kuplat ovat ennemmin erkanemassa toisistaan. Polarisoituminen kasvattaa turvallisuusuhkia yhteiskunnassa.”

Hyvä dokumentti tarjoaa ihmiselle silmät sellaiseen paikkaan, mihin hän ei normaalisti näe, Kieksi määrittelee.

Mitä aiheita on vielä käsittelemättä?

”Pedofiilit”, Kieksi sanoo silmää räpäyttämättä.

”Aika ei ole vielä ollut oikea. En pidä ihan mahdottomana saada ihmisiä puhumaan siitäkin omilla kasvoillaan. On olemassa paljon ihmisiä, jotka kärsivät erilaisesta seksuaalisuudestaan ja haluaisivat siihen apua. Sitten on taas heitä, jotka eivät halua muuttua, vaikka tekevät muille pahaa.”

Eettinen pohdinta haastateltavien ­turvallisuudesta olisi tässä tapauksessa erityisen vaikeaa, Kieksi huomauttaa.

Toinen haave on fiktion tekeminen.

”Nyt tällä kokemuksella voisi jo saadakin elokuvan tai draamasarjan aikaan.”

Kolmas vielä toteutumaton unelma on aivan toista maata. Sami Kieksi haaveilee dokumenttisarjasta, jossa ei olisi varsinaista juonta lainkaan.

”Mentäisiin vaan kuvausryhmän kanssa jonnekin, ­tavattaisiin ehkä joku, kysyttäisiin, minne se on menossa, mentäisiin sen kanssa, ja niin edelleen, sattumanvaraisesti. Sitten siellä kohteessa tapaisi jonkun tyypin, päätyisi liftaamaan Kajaaniin ja niin edelleen.”

Kuulostaa upealta.

”Niin! Koska nykyään moni juttu myös pilataan sillä, että pitää olla tarkka konsepti.”