Yle Lapin uutistoimittaja Tapani Leisti, 64, jäi alkuvuodesta eläkkeelle. Viimeisen työpäivänsä Ylen Rovaniemen toimituksessa hän teki perjantaina 24. tammikuuta.
”Se oli ehkä koko 37-vuotisen työurani omituisin päivä. Samaan aikaan kun itse viimeistelin juttuani, kollegat kuuntelivat kuulokkeet päässä työnantajan infoja totisina ja naamat kalpeina”, Leisti sanoo.
24. tammikuuta oli päivä, jolloin Ylen johto kertoi henkilöstölle mediahistorian suurimpien muutosneuvottelujen seurauksista. Työpaikkoja katoaa 309. Näistä irtisanomisia on 156, loput ovat eläköitymisiä ja muita järjestelyjä.
Tapani Leistin ei tarvinnut pelätä irtisanomista, koska hän oli tarttunut muutosneuvottelujen päätteeksi työnantajan tarjoamaan eläkepakettiin. Se ei Leistin suunnitelmia juuri muuttanut. Hän oli suunnitellut jäävänsä eläkkeelle joka tapauksessa toukokuussa alimman vanhuuseläkeiän täyttyessä.
Eläkkeelle työnsi työympäristön ja -kulttuurin jatkuva muutos, jota työnantaja ei Leistin mielestä ohjannut niin hyvin kuin olisi voinut. Hänestä tuntui, että osa oman työn tuloksista ei enää ollut työnantajalle tärkeitä.
Leisti työskenteli pitkän uransa alkupuolen radion uutistoimittajana. Sitten työ muuttui, ja Leisti alkoi versioida juttujaan radion lisäksi verkkoon ja televisioon.
Viime vuosina uutistyötä ohjasi Ylessä slogan ”verkko edellä”. Se tarkoittaa, että sisällöt tehdään ensisijaisesti tekstiksi verkkoon.
Leisti koki, että samalla työnantajan arvostus radio- ja tv-työtä kohtaan laski. Se tuntui käsittämättömältä. Hänellä ei ole mitään verkkojuttuja vastaan, mutta työn muutos ja eri julkaisumuotojen yhdistäminen olisi pitänyt toteuttaa tasapainoisemmin.
”En koskaan ymmärtänyt, miksi tekstimuotoisesta jutusta tuli tärkein. Nopean sähköisen uutistoiminnan ihmisenä ajattelen, että radio ja suora tv-lähetys olivat hirveän nopeita jo ennen verkkoa, ja niinhän se on vieläkin. Kun kanava on auki, paljon nopeammin selostat tapahtumia kuin kirjoitat niitä tekstiksi jossain epämääräisessä olosuhteessa”, Leisti sanoo.
Videosisältöjen tekeminen verkkojuttujen yhteyteen ja niiden versiointi tv-jutuiksi sen sijaan vaatii paljon työtä. Ajantasaisen liikkuvan kuvan saaminen tarkoittaa paikan päälle menemistä ja päälle tulevat monet työvaiheet: leikkaus, spiikkaus, tekstitys ja materiaalin siirtäminen. Leististä tuntuu oudolta, että työmäärästä ja edelleen merkittävistä yleisöluvuista huolimatta radio- ja tv-uutisen kehittämisestä ei Ylessä juuri puhuttu eikä niiden tarjoilua yleisölle kehitetty. Hänestä valtakunnallisten ja alueellisten tv-uutisten pitäisi löytyä Ylen verkkosivuilta muiden sisältöjen yhteydestä.
”Nyt ne piilotetaan Areenaan. Televisio puffaa koko ajan verkkojuttuja, mutta ei toisin päin. Tätä lähestymistapaa en ymmärrä. Hyvä tv-uutislähetys jäsentää verkon uutistulvaa.”
Tv-uutisten arvonlaskusta Ylessä kertoi aiemmin myös yhtiöstä tammikuussa irtisanoutunut uutisankkuri Marjo Rein Facebookissa. Reinin mukaan Yle ei enää panosta tv-uutisiin lukuun ottamatta ulkomaantoimitusta. Katsojia piti ohjata tv-uutisissa keveiden verkkosisältöjen pariin.
Leistin mukaan verkko edellä -työtapa tekee kotimaan tv-jutuista lyhyempiä ja sirpaleisempia. Kaikkien juttujen tekeminen teksti edellä ei palvele televisiota eikä aina edes tekstiä, hän sanoo.
”Hyvin suunniteltu, tiivis tv-juttu olisi usein hyvä pohja verkkojutulle”, Leisti sanoo.
Finnpanelin tilastojen mukaan lineaarisen, lähetysaikoihin sidotun television osuus katseluajasta laskee voimakkaasti etenkin alle 45-vuotiailla. Kun lineaarisen television ja suoratoisto- ja videopalvelujen katselun suhde oli ikäryhmässä vielä vuonna 2014 noin 80/20, vuonna 2023 se oli noin 40/60. Se ei siis ole tulevaisuuden väline.
Kuollut se ei kuitenkaan vielä ole. Esimerkiksi puoli yhdeksän uutisilla on edelleen miljoonayleisöjä.
Ylen uutis- ja ajankohtaistoimituksen päätoimittajan Riikka Räisäsen mukaan radion ja television uutissisällöt ovat Ylelle edelleen valtavan tärkeitä suurten yleisöjen prime time -tuotteita.
”Niiden maadoittava, maailmaa jäsentävä rooli korostuu entisestään, kun someistuva mediamaailma on niin pirstoutunut ja nopeatempoinen”, Räisänen sanoo.
Räisäsen mukaan valtaosa Ylen uutis- ja ajankohtaistoiminnan resursseista menee edelleen lineaariseen sisältöön. Verkkotekemiseen panostaminen on välttämätöntä.
”Jos meillä ei olisi sitä, emme olisi enää millään tapaa relevantti uutistoimija suurelle osalle yleisöä.”
Räisänen ei haluaisi puhua erikseen perinteisestä ja digitaalisesta tekemisestä.
”Niin sanottuja perinteisiäkin sisältöjä kulutetaan nykyään paljon digitaalisesti. Kun julkaisukanavien määrä on kasvanut mutta tekemisen resurssit eivät, pitää ajatella sisältö, ei väline edellä. Meillä on järkevää olla yksi uutis- ja tiedonhankinta, jonka tuloksia hyödynnetään kaikissa välineissä.”
Työn painotusten ja sen tulosten jakelun lisäksi Tapani Leistiä turhautti viime vuosina työympäristön jatkuva muutos, jonka jalkoihin journalismi tuntui jäävän. Uusia työn tekemisen ja suunnittelun konsepteja, roolituksia, ohjelmistoja ja viestikanavia ”tupsahteli kuin turkin hihasta”. Niitä otettiin käyttöön ennakkoon testaamatta ja ilman kunnon koulutusta ja käyttötukea.
Enää ei riittänyt versiointi verkkoon, radioon ja televisioon. Jo ennen jutunteon aloittamista sitä piti pohjustaa ja siitä piti keskustella usealla digitaalisella alustalla. Sen piti helpottaa ja tehostaa työtä. Sen sijaan se vei siltä aikaa.
”Kaikenlaisten sivuhommien kanssa askarointi on helvetin turhauttavaa ja vie huomiota itse asian tekemisestä ja oivaltamisesta. Journalismi nujertuu niiden alle, häntä heiluttaa koiraa. Tältä minusta tuntuu kenttätoimittajana, joka teki perustoimittajan työtä koko uransa”, Leisti sanoo.
Leistin uran viimeinen juttu valmistui ja julkaistiin 24. tammikuuta. Se käsitteli vesivoiman viherpesua. Aihe on tärkeä muun muassa Kemijoen vesistön tulevaisuuden kannalta. Juttuaan varten Leisti kaivoi esiin julkaisematta jätettyjä tutkimustuloksia vesivoiman päästöistä. Se ei onnistu digijärjestelmiltä eikä tekoälyltä, josta uutisten esihenkilöt olivat hänen mukaansa innoissaan.
”Ei tekoälyllä voi onkia salaisia asiakirjoja, vaan täytyy tehdä käsityötä ja etsiä. Journalismin ydin on hankkia tietoja eri lähteistä – käyttää verkkoa ja puhelinta, lukea asiakirjoja ja jutella ihmisten kanssa eri kulmista. En usko, että tämä perustyö juttujen rakentamisessa muuttuu koskaan.”
Tapani Leistin lisäksi Yle Lapista lähtee tänä keväänä muutosneuvottelujen seurauksena useita työntekijöitä. Puhe on ollut yhdeksän tehtävän vähenemisestä. Alkujaan toimituksessa on työskennellyt 35 ihmistä.
”Toimituksen resursseja leikataan tilanteessa, jossa niitä pitäisi päinvastoin vahvistaa. Maakunnissa asuvat Yle-veron maksajat voivat miettiä, saavatko enää rahoilleen vastiketta.”
Jenni Leukumaavaara löysi printtiaikakauslehdestä rauhan
Lehtijuttujen kirjoittaminen on yksi media-alan perinteisimmistä töistä, mutta yhä harvempi toimittaja voi keskittyä vain siihen. Yksi heistä on toimittaja Jenni Leukumaavaara, 42, joka on työskennellyt Sanoman julkaisemassa Kodin Kuvalehdessä vuodesta 2020.
Ensimmäisen ison henkilöjuttunsa Kodin Kuvalehteen Leukumaavaara teki laulaja Antti Tuiskusta. Tuiskua haastatellessaan hän tajusi, miten hienoa on, että työtä on aikaa tehdä ilman kellon vilkuilua tai painetta ehtiä jonnekin kirjoittamaan juttu nopeasti valmiiksi.
Toisenlaistakin työtavasta Leukumaavaaralla on vuosien kokemus. Ennen Kodin Kuvalehteä hän työskenteli kolme vuotta politiikan toimittajana Vihreässä Langassa ja sitä ennen freelancerina muun muassa Ylelle ja Helsingin Sanomille.
Varsinkin ne työpäivät olivat stressaavia, joina hänen piti tehdä Ylelle sekä tv-juttu, radiojuttu että nettijuttu.
”Jotkut saavat kiksejä paineesta ja siitä, että pitää tehdä mahdollisimman tehokkaasti. Itseäni ahdistaa, miten ehdin tehdä kaiken”, Leukumaavaara sanoo.
Hesarissa Leukumaavaara työskenteli kotimaan ja ulkomaan toimituksissa. Vaikka hän sai työnsä valmiiksi työpäivän aikana, illalla ja yöllä hän mietti, oliko juttuihin jäänyt kiireessä virheitä. Vihreässä Langassa hän teki juttujen lisäksi podcastia. Lehden ja Ylen haastatteluja tehdessä piti miettiä, tallentuuko nauhurille myös julkaisukelpoista ääntä.
Nyt tuntuu ihanalta, että Kodin Kuvalehti menee painoon kahden viikon välein ja ilmestyy käytännössä vain printtinä.
”Voin syventää osaamistani siinä, minkä parhaiten osaan. Ehdin hinkuttaa ja kysellä haastateltavilta lisää. Juttujen tarkistusvaiheessa saattaa tulla kaikenlaista, mutta kun lehti lähtee painoon, minulla on turvallinen olo”, Leukumaavaara sanoo.
Aikakauslehtitalojen liikevaihdot ovat viime vuosina laskeneet tasaiseen tahtiin. Muutosneuvottelut ja lehtien lakkauttamiset ovat seuranneet toisiaan.
Vuonna 2019 Sanoma jakoi aikakauslehtiliiketoimintansa kahtia. Osa lehdistä siirtyi yhtiön päivälehtien yhteyteen. Osa, muun muassa Kodin Kuvalehti, jäi Sanoma Lifestyleen, joka keskittyy printtilehtiin.
Sanoman kevään 2024 isojen muutosneuvottelujen seurauksena Lifestylen seitsemästä valokuvaajasta irtisanottiin kolme. Vuonna 2022 sen graafikkotiimin yhdeksästä työsuhteesta päättyi kaksi.
Yhtiön päivälehtien yhteyteen siirretyistä aikakauslehdistä Vauva lopetettiin vuonna 2020 ja Meidän Perhe vuonna 2023. Sen jälkeen Sanoma on jakanut perhesisältöjään uutiskirjeenä. Sportin printti lakkautettiin vuonna 2022, ja lehti alkoi ilmestyä uutiskirjeenä.
A-lehdet lopetti viime vuoden lopulla erityisesti printin tekemiseen liittyviä työtehtäviä ja irtisanoi yhdeksän. Otavamedian Vene-lehti loppui joulukuussa, ja irtisanomisia seurasi neljä. Yhteensä aikakauslehtiyhtiöt ovat 2010- ja 2020-luvuilla vähentäneet kymmeniä ja taas kymmeniä journalisteja.
Kun kilpaileva talo kertoo muutosneuvotteluista, Jenni Leukumaavaaran mielessä käy aina, milloin meillä.
Haastattelun aikaan Sanoma Lifestyle on juuri muuttamassa Helsingin Ruoholahdesta Sanomataloon. Muutossa toimitusten tilat pienenevät ja lähityöpäivien määrä lisääntyy. Se vaikuttaa mahdollisuuksiin uppoutua kirjoittamiseen ja suunnitella työpäivät itselleen sopivimmalla tavalla. Tähän saakka Leukumaavaara on kirjoittanut pääsääntöisesti kotonaan Pyhtäällä.
Muutoin toimittajan työ ei Leukumaavaaran mielestä ole kauheasti muuttunut viidessä vuodessa. Kulukuria toki noudatetaan esimerkiksi siinä, miten aika jaetaan erityyppisten juttujen kesken, miten voidaan käyttää mahdollisimman paljon talon omia kuvaajia ja millaisia matkakuluja juttukeikoista voi tulla. Silti Kodin Kuvalehden jutut suunnitellaan, toteutetaan ja editoidaan edelleen äärimmäisellä huolella alkaen ideoinnista ja haastattelupyynnöstä.
Leukumaavaaran mielestä esihenkilöiden puheet printtien ”jäljellä olevasta ajasta” ovat vähemmän jyrkkiä nyt kuin vuonna 2020, kun hän oli juuri aloittanut yhtiössä.
”Se johtuu siitä, että meillä menee hyvin. Myös koko Sanomassa ollaan nyt aiempaa kiinnostuneempia siitä, mitä täällä on opittu.”
Sanoma Lifestylen vetäjä Matilda Akkola kertoo, että printtiaikakauslehtien tekemiseen keskittynyt yksikkö pystyy ”voittamaan ennusteensa”. Tarkkoja lukuja liikevaihdon kehityksestä hän ei kerro.
Akkola uskoo, että printti on toistaiseksi Lifestylen tekemille sisällöille paras paikka.
”Toki teemme säännöllisesti asiakastutkimusta ja pyrimme olemaan perillä myös siitä, mitä digi- ja audiopuolella tapahtuu. Hyvä sisältöhän on hyvää formaatista riippumatta.”
Kun Leukumaavaara aloitti työt Kodin Kuvalehdessä, hänen toimenkuvassaan oli nykyistä enemmän tuottamista. Nykyisin hän keskittyy lähinnä kirjoittamiseen. Lehden päätoimittaja kannustaa toimittajia ehdottamaan aiheita, jotka heitä innostavat. Toimitus välttää huoli- ja kiirepuhetta, josta ei ole työlle itselleen hyötyä.
Vaikka yhtiön talouslukujen miettiminen ei ole journalistien ensisijaista työtä, Leukumaavaaran mielestä on hyvä, että työnantaja avaa niitä heille säännöllisesti. Toimituksen yhteistyö kaupallisen tiimin kanssa on viime vuosina tiivistynyt.
”Samoin kuin kuvattavien yhteystiedot on hyvä toimittaa ajoissa graafikolle, lehden juttuaiheet ja teemat on hyvä toimittaa ajoissa markkinoinnin väelle, jotta heillä on, mitä myydä.”
Omana ”työllisyysvakuutuksenaan” Leukumaavaara pitää jatkuvaa oppimista. Kodin Kuvalehdessä hän on oppinut paljon uutta muun muassa editoinnista. Hän uskoo, että monipuolisia sisällöntuotannon taitoja voi tarvittaessa käyttää muissakin kuin toimittajan töissä. Freelanceriksi hän ei haluaisi palata.
Vaikka Vihreän Langan kohtalo oli Leukumaavaaralle shokki, onni onnettomuudessa oli, että hän löysi printtiaikakauslehdestä työtavan ja -rytmin, joka tuntuu omalta.
”En tiedä, onko tämä sukupuuttoon kuoleva juttu, että työtä voi tehdä näin. Tavallaanhan teen sitä perustyötä, mitä uutistoimittajatkin ammoin tekivät. Ennen kuin alkoivat tehdä ohessa kaikkea muuta.”
”Joskus mietin, onko toimittajien huomion jakaminen mahdollisimman moneen suuntaan paras tapa tuottaa sitä journalismia, josta yleisö haluaa maksaa.”
Pieta Forssell-Nieminen toivoo ehtivänsä eläkkeelle printistä
Ulkoasutuottaja ja toimitussihteeri Pieta Forssell-Nieminen, 57, on työskennellyt sanomalehti Keskisuomalaisessa kolmekymmentäviisi vuotta monissa eri tehtävissä, mutta ylivoimaisesti pisimpään toimitussihteerinä.
Viisi viime vuotta hän on työskennellyt toimitussihteerinä Keskisuomalainen-konsernin Jyväskylän-taittokeskuksessa, joka sijaitsee Keskisuomalaisen toimituksessa.
Aluksi taittokeskus teki Keskisuomalaista ja Väli-Suomen Median sivuja. Viime syksystä lähtien se on tehnyt yhteensä kymmentä Keski-Suomen Median päivä-, paikallis- ja kaupunkilehteä.
Järjestely toimii Forssell-Niemisen mukaan hyvin, mistä on kiittäminen muun muassa kokenutta porukkaa.
”Jos joku asia jää työvuoron aikana tekemättä, siihen voi sataprosenttisesti luottaa, että kollega jatkaa työtä. Se onnistuu, kun koko tiimi tekee ihan samaa työtä”, Forssell-Nieminen sanoo.
Taittokeskukset ja automaattitaitto ovat sanoja, jotka ovat viime vuosina nousseet esiin lehtitalojen muutoksia koskevissa uutisissa.
Keskisuomalainen-konserni keskittää parhaillaan lehtiensä taittamista viiteen taittokeskukseen. Jyväskylän ja Uudenmaan taittokeskukset ovat jo olemassa. Uudet tulevat Kuopioon, Joensuuhun ja Lahteen. Uudistukseen liittyvät muutosneuvottelut koskivat Kaakon Viestintää, Hämeen Mediaa ja Savo-Karjalan Mediaa. Niiden seurauksena päättyy 14 työsuhdetta.
Automaattitaittoon ovat jo siirtyneet Kaleva ja Hufvudstadsbladet, joissa siitä seurasi irtisanomisia. Hufvudstadsbladetissa ja sen sisarlehdissä on käynnissä muutosneuvottelut, jotka liittyvät lehtien taiton siirtämiseen Bonnier Newsin taittokeskukseen Ruotsiin. Uhan alla on 14 työpaikkaa. Muun muassa Maaseudun Tulevaisuutta julkaisevassa Viestimediassa on automaattitaittoon liittyvät muutosneuvottelut, joissa uhan alla on yhdeksän työpaikkaa. Sanoma suunnittelee keskittävänsä sanomalehtiensä printin tekijät yhteen tiimiin, ja muutosneuvottelut uhkaavat 11 työpaikkaa.
Keskisuomalaisen päätoimittajan Pekka Mervolan mukaan Keskisuomalainen alkoi tehostaa taittoaan jo paljon ennen taittokeskuksia. Ensimmäinen askel oli ennakoiva taitto noin 15 vuotta sitten. Nyt on ollut taittokeskusten perustamisen aika. Seuraava askel ovat automaattiset työkalut.
”Uskon, että automaattitaitto tulee meillä käyttöön muutaman vuoden sisällä”, Mervola sanoo.
Pieta Forssell-Nieminen on miettinyt, johtaako taittotyön muutos lopulta siihen, että taittajien ammattikuntaa ei tarvita ollenkaan. Jos Keskisuomalainen luopuisi printistä, hän uskoo, että toimitussihteerien editointiosaamiselle olisi käyttöä verkossa.
Mervolan mukaan tulevaisuuden työpaikkojen määrän ratkaisee lehden tulovirta eli se, paljonko se saa tilaus- ja ilmoitustuottoja ja mikä on liikevaihto.
”Jos automaattitaitto tulee muutaman vuoden päästä ja taittamisessa tarvitaan vähemmän ihmisiä, toivon, että heitä voidaan käyttää juttujen tekemiseen. Se parantaa lehteä, mikä on tavoite ja toive”, Mervola sanoo.
Osalle Keski-Suomen Median lehtien toimituksista taiton siirtäminen Jyväskylän taittokeskukseen oli vaikeampi paikka kuin taittokeskuksen väelle. Vaikka se ei tarkoittanut väenvähennyksiä toimituksista, perinteiset työnkuvat ja ajatus siitä, että lehden tekee yksi toimitus, muuttuivat.
”Tietenkin on eri asia keskustella taitosta meidän kanssamme Teamsissa kuin viereisessä pöydässä olevan tutun työkaverin kanssa”, Forssell-Nieminen sanoo.
Forssell-Nieminen on työskennellyt koko uransa printtilehtien kanssa. Työuraa on jäljellä seitsemän, kahdeksan vuotta. Hän toivoo, että ehtisi jäädä eläkkeelle printistä.
”Se on kyllä siinä ja siinä. Enhän minä osaa semmoista ennustaa, kun ei osaa viisaammatkaan.”
Uusimmassa lehdessä
- Perinteisten mediatuotteiden yleisöt kutistuvat, mutta nekin on tehtävä – ja mielellään hyvin. Millaista on tehdä työtä, jolle toiset povaavat jo sukupuuttoa?
- Kimmo Porttilan mielestä urheiluselostaja on hääjuhlien humalainen eno
- Redigeringen av Bonniers finländska papperstidningar flyttar till Sverige
