Ihmiset, joilla on adhd, voivat loistaa media-alalla, kunhan oikeat työtavat löytyvät. Diagnoosin aikuisiällä saaneet kertovat kokemuksistaan.

Minna Rossi, 46, valokuvaaja:

Sain adhd-diagnoosini 45-vuotiaana. Aloin olla huolissani terveydestäni, ja ihmettelin, mikä minulla on, kun saatoin viikon työskentelyn jälkeen maata kolme päivää sohvalla kykenemättä mihinkään.

Tutkimuksissa ei löytynyt fyysistä vikaa, mutta taustalta paljastui adhd.

Ensimmäiseltä koulutukseltani olen tradenomi. Kokeilin markkinointialalla kahdeksasta neljään -rytmiä. Se ei ollut minun juttuni. Ajauduin oravanpyörään, jossa stressasin jatkuvasti.

Adhd-ihmiset puhuvat usein siitä, miten energiaa ja jaksamista on päivässä käytettävissä rajallinen määrä. 37,5 tunnin työviikko vaati paljon energiaa, eikä sitä jäänyt enää käytettäväksi vapaa-ajalle tai parisuhteeseen. Työn ei kuitenkaan kuulu olla koko elämä.

Ensin huomasin väsyväni helposti ja myöhemmin tulivat fyysiset oireet. Selkä meni huonoon kuntoon ja kärsin migreenistä. Kehoni ilmoitti, että en vain jaksa. Sellainen työrytmi ei ollut minulle luontainen.

Heräämiset ovat erityisen hankalia, enkä aina hahmota ajankulua. Ajatus siitä, että pitäisi olla aamukahdeksalta jossakin, aiheutti henkistä ja fyysistä ahdistusta.

Opiskelin valokuvaajaksi ja aloitin yrittäjänä 2010. Oli ihanaa, kun studioni oli auki vain sovitusti, eikä tarvinnut stressata, että joku olisi aikaisin oven takana odottamassa.

Yrittäjämäisesti toimiminen on minulle miellyttävä tapa työskennellä. Se mahdollistaa työkuorman säätelyn ja aikataulujen muokkaamisen itselleni sopiviksi.

Korona-aikana yrityskeikat katosivat. Se pakotti minut muokkaamaan yritykseni toimenkuvaa. Aloin pohtia lehtikuvaajaksi siirtymistä, jotta saisin sopivasti haastetta ja kaipaamani työyhteisön.

Samoihin aikoihin muutin Helsingistä Lappeenrantaan alempien asuinkustannusten houkuttamana. Sain sinnikkään yrittämisen ansiosta töitä Etelä-Saimaasta. Nyt työskentelen osa-aikaisena lehtikuvaajana, mikä sopii minulle erinomaisesti.

Saatuani diagnoosin ymmärsin, miksi olin järjestellyt elämääni tietyllä tavalla. Toivon, että adhd-diagnoosista puhuminen ei olisi työpaikoilla ongelma.

Jokainen tekee itse päätöksen, kertooko siitä vai ei. Itse olen kertonut diagnoosistani lähimmälle esihenkilölleni, sillä hän vastaa tehtävien jaosta.

Olen saanut ymmärrystä ja voin töissä sanoa, jos keskittymiskykyni on vähissä. En aina edes herätessäni tiedä, millainen on päivän energiasaldo.

Turhaudun, jos töissä on hiljaisempaa. Motivoituneena opin nopeasti, mutta minun on hankala painaa mieleen asioita, joiden hyödystä ei ole varmuutta. Kirjoitan aina ohjeet muistiin ja joudun valmistelemaan ja varmistelemaan.

Kuvattavien kiittävä palaute kannattelee. Ovat sanoneet, että oli ihana kuvaaja ja hyvä meininki.”

---

Jaana Haapaluoma-Höglund, 35, freelancetoimittaja

Huomasin jo yli kymmenen vuotta sitten, että työskentely alkoi olla vaikeaa. Isoin ongelma vaikuttivat olevan ’aamuaivoni’. Minun oli aamulla ryhdyttävä töihin heti noustuani ja suljettava netti, puhelimen hälytykset ja somesovellukset, etten harhautuisi sivupoluille.

Jos keskittymiseni pääsi herpaantumaan, päivän suunnitellut työt saattoivat jäädä tekemättä. Hyvää flow’ta oli puolestaan vaikea katkaista.

Usein heräsin kirjoittamaan jopa aamuneljältä, jotta aivoissani olisi varmasti riittävästi kapasiteettia jäljellä. Saatoin tehdä tekstistä kymmenen tai viisitoista eri versiota, sillä minun oli vaikea päättää, mitä kirjoittaisin. Tyypillisesti jumitin myös tiedonhakuun, kun olisi jo pitänyt siirtyä tekstin suunnitteluun, ja juttujeni laatu kärsi.

Aloin kompensoida aivotoimintani vajetta ylihuolellisuudella, mikä puolestaan vei hirveästi energiaa. Juttuni saivat kiitosta, mutta työtapani oli joustamattomuudessaan todella kuormittava.

Ensimmäisen kerran luin lehtijutun adhd:sta neljä vuotta sitten ja ajattelin, että tämä selittää koko elämäni. Diagnoosin sain viime vuonna.

Aamuneljältä kirjoittaminen loppui heti, kun sain sopivan lääkityksen. Se ei korjaa kaikkea, mutta auttaa merkittävästi. Saamassani palautteessa alkoi toistua kommentti ’olipa selkeä kokonaisuus’.

Nyt voin tehdä töitä kahdeksasta neljään, sillä asioiden suunnittelu ja toteuttaminen vie murto-osan energiaa aiempaan verrattuna. Tärkeintä on silti, että voin ihmisenä paljon paremmin, enkä ole enää kroonisessa ylivirittyneisyystilassa.

Uutistoimittajana työskennellessäni jokainen päivä oli ilokseni erilainen, enkä ehtinyt tiukkojen aikataulujen vuoksi märehtimään liikaa omia kirjoituksiani. Työkaverien seura piti minut vireänä ja auttoi toimimaan.

Monet adhd-ihmiset ovatkin rauhallisimmillaan tiukassa paikassa, ja silloin minäkin keskityn täydellisesti. Loistan paineen alla, mutta tarvitsen vastapainoksi riittävästi palautumisaikaa. Olen vasta nyt ymmärtänyt, että sitä voi myös pyytää itse lisää.

Olen työskennellyt freelancerina yli kymmenen vuotta. Yrittäjäksi siirtymiseen vaikuttivat eniten kotikaupunkini Oulun hyvät työmahdollisuudet, mutta kyllä aikatauluttamisen vapaus merkitsi myös paljon.

Aion kertoa diagnoosistani toimeksiantajilleni ennen tämän jutun ilmestymistä. Haastattelun antaminen jännitti, sillä koko urani ajan olen keskittynyt peittelemään piirteitäni. Tietysti mietin, vaikuttaako tämä työmahdollisuuksiini.

Ammatilliseen itsetuntoon työnteon hankaluuteni eivät ole vaikuttaneet, mutta alisuoriuduin pitkään ja elämänhallintani oli sähläystä, vaikkei se näkynytkään ulospäin. Diagnoosin ja lääkityksen myötä freelancetyö toimii niin kuin olisin aina halunnut sen toimivan.”l

”Kun sain tietää, mistä piirteeni johtuvat, minusta tuli armollisempi itselleni. Aiemmin kysyin jatkuvasti itseltäni, miksi en opi ja miksi pitää toistaa kaikki moneen kertaan”, Minna Rossi sanoo.