Työelämä

Missä asuvat Suomen journalistit? Katja Mabrouk ja kolme muuta kertovat työstään etäällä muista.

Sotkamossa avataan maaliskuussa jälkituotantoyksikkö kansainvälisille elokuvatuotannoille.

Suomussalmen teatterielämä on virkeää ja Puolangan pessimistit tunnetaan kansainvälisestikin. Kuhmon kamarimusiikki ja Kajaanin runoviikko tunnetaan koko Suomessa.

Seurattavaa olisi kokonaiselle kulttuuritoimitukselle, mutta koko alueella on tiettävästi yksi kokopäiväinen ja päätoiminen kulttuuritoimittaja, Kainuun Sanomien Katja Mabrouk.

Lehdessä kuusi vuotta työskennellyt ja kolme vuotta kulttuurista vastannut Mabrouk, 42, kokee, että valtava alue on hyvin käsissä. Silti hän tunnistaa laajan kulttuurimaakunnan haasteet.

Kaikkialle ei ehdi. On punnittava, mihin lähdetään ja mihin ei.

”Olen vastuussa erikoisalasta, mutta uutistuottajan ja muun toimituksen kanssa käydään palavereissa läpi aina se, mitä kulttuurista hoidetaan.”

Mabrouk ei toki ole mediatalossaan ainoa, joka kulttuurista kirjoittaa. Esimerkiksi haastattelupäivänä Mabrouk oli vapaalla. Taidemuseolla oli tärkeä info. Sinne lähti talon uutistoimittaja.

”Meillä on monta toimittajaa, jotka pystyvät hoitamaan jonkun kulttuurijutunkin. Ketään ei pakoteta lähtemään. Jos toimittaja kokee olevansa täysin epämukavuusalueella, kyllä se jutusta välittyy.”


Mabroukilla on ympärillään kokonainen lehti ja työyhteisö, mutta Suomessa on alueita, joilla asuu tai työskentelee vain yksi journalisti.

Journalistiliiton jäsenistä kootulla kartalla näkyy, että yhden tai enintään kolmen journalistin postinumeroalueita on Suomessa paljon. Täysikokoista karttaa voit tutkia alempana.

Karttaa varten tehdyssä selvityksessä olivat mukana journalistista työtä tekevät jäsenryhmät, kuten toimittajat, valokuvaajat sekä esimerkiksi tv-kuvaajat ja leikkaajat. Selvityksestä jätettiin pois esimerkiksi kustannustoimittajat ja tiedottajat sekä opiskelijat ja eläkeläiset.

On myös kuntia tai alueita, joilla ei asu tämän aineiston mukaan ainuttakaan journalistia – tai ainakaan Journalistiliiton journalistista työtä tekevää jäsentä. Tällaisia kuntia on 61 eri puolilla Suomea. Yhden journalistin kuntia on 57.

Journalistit ovat levittäytyneet Suomessa kuten väestö muutenkin.

Asukaslukuun nähden paljon journalisteja on esimerkiksi Vaasan Vaskiluodossa. Siellä on 254 asukasta, joista kuusi on journalisteja.

Kartta näyttää, miten journalistien joukko harvenee mitä pohjoisemmaksi mennään.

Maakuntalehdissä aluetoimitusten kato on käynyt jo pitkään. Alueella, jolla vielä 1980 – 1990-luvuilla saattoi olla kolme tai neljä toimittajaa, työskentelee nyt ehkä yksi.

Nuori journalistipolvi vaikuttaa asuvan mieluummin alueen keskuskaupungissa, vaikka työ olisi pikkupaikkakunnan paikallislehdessä. Jos paikkakunnalla ei asu yhtään journalistia, saattaa sen asioita silti seurata lähistöllä asuva toimittaja.

Journalistien läsnäolo on tärkeää. Keskuskaupungista tai edes seudun toisesta taajamasta ei ehkä huomaa, mikä naapurikylässä olisi kertomisen arvoista.

Voit tutkia karttaa tarkemmin tästä: voit säätää kartan kokoa – ja + -kuvakkeiden avulla. Yksityisyyden suojaamiseksi sekä asukkaita kuvaavat harmaat että Journalistiliiton jäseniä kuvaavat punaiset pallukat eivät ole juuri oikeilla paikoillaan postinumeroalueilla vaan satunnaisesti koko kyseisen postinumeron alueella.


Risto Kuittinen, 36, asuu syntymäpaikkakunnallaan Nurmeksen Valtimolla ja työskentelee Nurmeksen keskustassa paikallislehti Ylä-Karjalassa.

Kuittinen opiskeli Joensuussa medianomiksi ja teki yliopistossa maisterintutkinnon. Ensimmäinen kosketus journalismiin tuli kaupunkilehti Karjalan Heilin avustajana Joensuussa, sitten kesätoimittajana Karjalaisessa.

Toisin kuin monet ikätoverinsa, Kuittinen palasi Valtimolle. Vetäviä syitä oli useita. Yksi oli työtarjous Ylä-Karjalasta.

”Vakityö houkutteli, sillä olin tehnyt alalla vain lyhyitä tai osa-aikaisia työpätkiä. Lisäksi halusin kotiseudulle täällä asuvien vanhempieni vuoksi. Pian isäni sairastui syöpään ja kuoli. Sain olla lähellä auttamassa isän viimeisen elinvuoden ajan.”

Korona-aikana Kuittinen oli etätöissä kotonaan. Kun rajoitukset poistuivat, hän ryhtyi taas ajamaan kuutostietä parikymmentä kilometriä etelään, Nurmeksen keskustassa sijaitsevaan lehden toimitukseen.

”Teen juttuja kaikesta mahdollisesta lehden koko alueella, kuten muukin toimitus.”

Kahdesti viikossa ilmestyvässä lehdessä toimitussihteerin kanssa vuorotellen taittoa hoitava Kuittinen myöntää, että lukijat kääntyvät Valtimon asioissa hänen puoleensa, vaikka kaikki muutkin lehden toimittajat seuraavat Valtimoa.

”Kysytään myös sellaista, mistä minulla ei ole mitään tietoa. Toisaalta kun johonkin asiaan tarvitaan tietoa, muutamalla puhelinsoitolla saan kiinni jonkun, joka saattaisi kyseisestä tapauksesta tietää”, Kuittinen sanoo.

Ylä-Karjalan kannessa lukee yhä ”Nurmeksen alueen ja Valtimon sitoutumaton paikallislehti”. Kuittinen kertoo pitävänsä tarvittaessa esillä Valtimon näkökulmia, jottei näytä siltä, että paikallislehti unohtaisi vuonna 2019 Nurmekseen liitetyn paikkakunnan.


Journalistien verkosto on harventunut myös mediatalojen yhteistyön seurauksena. Lehtiä on lakkautettu tai yhdistetty. Viimeisin valtakunnanuutiseksi noussut yhdistäminen tapahtui 2020, kun Ilkka ja Pohjalainen muutettiin Ilkka-Pohjalaiseksi.

Myös paikallislehtiä on lopetettu tai niputettu lähempään yhteistyöhön, jolloin journalisteja tarvitaan vähemmän. Näin myös Ylä-Karjalassa, jonka toimittajien määrä putosi vuoden 2020 lopuksi viidestä neljään. Irtisanominen edelsi Punamustan paikallislehtien fuusiota.

Yleisradio on yhä läsnä koko Suomessa etelästä pohjoiseen. Yle toimii Tammisaaresta Utsjoelle ja Raumalta Joensuuhun.

Kymmenen suomenkielisen aluetoimituksen toimipisteitä on 25 paikkakunnalla, joista neljässä samoissa tiloissa toimii ruotsinkielinen toimitus. Lisäksi Ylessä on neljä ruotsinkielistä toimitusta sekä saamenkielinen toimitus, jolla on kolme toimipistettä. Ylen väki työskentelee myös muilla paikkakunnilla kuin niillä, joilla fyysinen toimitila sijaitsee.

Freelancejournalisteja on eri puolilla Suomea, heitäkin eniten etelässä ja isoissa kaupungeissa. Freeluettelossa Lapin on ilmoittanut alueekseen kymmenen journalistia.


Otto Ponto hiihtää tunturissa
Talvien kaipuu ja tunturit veivät Otto Ponton Lappiin freekuvaajaksi seitsemän vuotta sitten. Ponto sanoo olevansa modernin ajan lapsi, joka on kotoisin vähän sieltä täältä. Hän on syntynyt Tampereella, kasvanut Savitaipaleella ja sukua on Haukiputaalla.

Valokuvaajana Kolarin Äkäslompolossa työskentelevä freelancer Otto Ponto, 35, ei hänkään koe olevansa yksin, vaikka kollegoja ei asu ihan lähellä.

”Äkäslompolo on täällä hyvin keskeisellä paikalla. Inariin on 250 kilometriä, Rovaniemelle 200. En koe, että olisin jotenkin eristyksissä, jos ajatellaan Lapin aluetta. Toisaalta usein tuntuu, että tärkein työväline on hyvät nastarenkaat”, Ponto sanoo.

Kolarin keskustassa 40 kilometrin päässä Äkäslompolosta ilmestyy paikallislehti Luoteis-Lappi, jossa on kolme toimittajaa. Lapin maakunnan suurin journalistikeskittymä on Rovaniemellä.

Tampereella syntynyt ja Savitaipaleella kasvanut Ponto tuli Lappiin seitsemän vuotta sitten ihastuttuaan tuntureihin pyöräreissulla Norjaan.

Hän muutti ensin Ivaloon ja työskenteli puolikkaalla työajalla paikallislehdessä aloitellen samalla omaa toiminimeä. Taustalla olivat opinnot Tampereella ja valokuvaajan vakituinen työ Lappeenrannassa Etelä-Saimaassa.

Lapin alueiden ero selvisi hänellekin vasta Lapissa asuessa.

”Täällä on se näkökulma, että on olemassa useita erilaisia Lappeja. Äkäslompolo on aika lailla erilainen kuin vaikkapa Lokan kylä. Sinne menee kapea tie ja asukkaita on parikymmentä, suuri osa kalastajia.”

Äkäslompoloon on muuttanut paljon väkeä etelästä.

”Toisinaan tämä tuntuu Lapin isoimmalta helsinkiläiskylältä.”

Lapin valtavalla alueella Ponto jättää suosiolla uutisseurannan muille. Jo ympäristösyistä hän pyrkii järjestämään keikkoja lähialueelleen. Ote on reportaasimainen, vaikka kerrontatapa on haastava.

”On ideoita, jotka vaatisivat tutkivaa otetta. Siinä tulevat resurssit äkkiä vastaan.”

Työpariksi on löytynyt freelancetoimittaja Anna Ruohonen Rovaniemeltä. Samalla Ponto on voinut keskittyä valokuvaamiseen, jota hän tekee esimerkiksi Helsingin Sanomille ja Suomen Kuvalehdelle. Hänen asiakkaansa ovat lähes pelkästään valtakunnallisia tiedotusvälineitä.

”Aihepiirit saattavat liittyä selviytymiseen ja siihen, miten täällä tullaan toimeen. Joku paikka alkaa kiinnostaa jostain näkökulmasta ja menemme Annan kanssa tutkimaan sitä lähemmin.

Lapin kaikkiin mikrokulttuureihin tutustuminen on mahdotonta, mutta Ponto uskoo ymmärtävänsä aluetta nyt paremmin kuin seitsemän vuotta sitten.

”Ehkä tarkastelen näitä Ylä-Lapin ja Länsi-Lapin alueita vähän eri tavalla nyt. Ainakin katson aluetta toisin kuin jos tulisin etelästä muutamaksi päiväksi tekemään juttua.”


Moni freelancer toimii yhteisössä, jossa eri alojen mediaväki yhdistelee osaamistaan.

Yksi heistä on Ylivieskassa freelancetoimittajana työskentelevä Hanna Perkkiö, 49, joka perusti muiden luovan alan tekijöiden kanssa yhteisöllisen työtilan kaupungin keskustaan. Mukana ovat hänen lisäkseen graafikko-valokuvaaja, kääntäjä ja visualisti.

”Kaikilla oli tarve saada vaihtelua kotona työskentelyyn. Tämä on toiminut tosi hyvin myös siksi, että ollaan vähän eri aloilta. Toisille ei ole itsestään selvää, miten toisen alan työtä tehdään”, Perkkiö sanoo.

Jyväskylässä opiskellut, sekä journalismia että viestintää tekevä Perkkiö kirjoittaa ammatti- ja asiakaslehtiin sekä esimerkiksi Maaseudun Tulevaisuuden kuukausilehteen Suomalainen maaseutu. Hän ei työssään seuraa alueensa päivittäisiä uutisia tai kuntien päätöksentekoa, mutta kirjoittaa juttuja omalta alueeltaan.

Työskentelyalue on noin sata kilometriä Ylivieskasta, joka sijaitsee Pohjois-Pohjanmaan lounaisosassa, Keski-Pohjanmaan maakuntarajan tuntumassa.

”Eniten teen juttuja maataloudesta, energia-alasta ja rakentamisesta, jotka kiinnostavat minua oikeasti. Välillä painotus on enemmän viestinnässä, nyt taas pitkään journalismissa. Juttumatkat ulottuvat joskus myös alueen ulkopuolelle.”

Juttuja ideoidaan yhteistyössä tilaajien kanssa. Perkkiö sanoo, että tällä hetkellä lähes kaikki hänen toimeksiantajilleen tarjoamansa ideat menevät kaupaksi.

”Tuulivoimarakentaminen on täällä vahvaa ja sitä halutaan seurata. Tuntuu, että entistä tärkeämmässä asemassa ovat kaltaiseni freelancerit, jotka elävät ja työskentelevät pienemmillä paikkakunnilla ja pystyvät lähtemään keikalle pitkänkin matkan päähän.”


Toisinaan tuntuu, että pitää olla tosi outoja ja eksoottisia aiheita, jotta ne menevät kaupaksi.

Otto Ponto, Äkäslompolossa asuva freelancekuvaaja

Mitkä aiheet jäävät Suomessa katveeseen? Millaiset pikkupaikkakuntien aiheet voisivat kiinnostaa valtakunnallisesti?

Pohjois-Pohjanmaan ja Keski-Pohjanmaan rajalla on yhä tiheä paikallislehtien verkosto. Ne nostavat Hanna Perkkiön mukaan asioita paikallisesti hyvin esiin.

”Ainakin he tekevät seurantaa resurssiensa mukaan jokaisella paikkakunnalla. Sieltä voi nousta jotain kiinnostavaa myös valtakunnan uutisiin.”

Naapuriseutukuntaan Pyhäjoelle suunniteltu Hanhikiven ydinvoimalahanke päätyi alueelta valtakunnan mediaan. Hanke kuopattiin Venäjän hyökkäyssodan myötä.

”Sitä en työn puolesta seurannut itse, mutta sehän oli iso uutinen.”

Lapissa sukkuloiva Otto Ponto sanoo, että esimerkiksi pohjoisessa läntinen rajaseutu on alue, jonka tapahtumat eivät välttämättä nouse esiin mediassa.

”Äkäslompolosta on Ruotsin puolelle nelisenkymmentä kilometriä ja Norjaan parisataa. Niiden vaikutusta voisi laajemminkin käsitellä, ja erityisesti sitä, miten rajan tuntumassa eletään, kun oikeastaan raja ei ole raja. Etenkin saamelaisalueella rajojen yli eläminen on vahvaa”, Ponto miettii.

Toinen aihealue, jota Ponto ei löydä mediasta, ovat matkailun kestävyyteen liittyvät ongelmat.

”Matkailijat lentävät tänne, mutta päästöjä ei tilastoida matkailuelinkeinon päästöiksi vaan ihan johonkin muuhun. Siinä voisi olla pöyhittävää.”

Tavallinen elämä syrjäseudulla ei välttämättä kiinnosta valtakunnallista mediaa. Median kuva Lapista on välillä yksipuolinen, Ponto sanoo.

”Toisinaan tuntuu, että pitää olla tosi outoja ja eksoottisia aiheita, jotta ne menevät kaupaksi. Välillä arkisetkin aiheet yllättäen kiinnostavat, ja toisinaan kaikki lehdet keksivät Lapin yhtä aikaa.”

Otto Ponto editoi kuvia useimmiten “makuutyöpisteellä” olohuoneessaan.

Paikallislehdessä katveeseen voivat Risto Kuittisen mielestä jäädä esimerkiksi vähemmistöjen näkökulmat.

”Vaikka Nurmeksessakin on melko suuri romaniyhteisö, romanit ovat jutuissa mukana vain harvoin. Seksuaali- tai muut vähemmistöt ovat käytännössä näkymättömiä.”

Jutuissa mukana olevat ihmiset kuuluvat sen sijaan enemmistöön ja valtaväestöön.

”Ymmärtäähän sen, kun haastateltavien pitäisi olla aika rohkeita lähteäkseen juttuihin mukaan ja suostuakseen ABC:n kahvipöydissä ruodittavaksi.”

Jos halutaan lietsoa vastakkainasettelua, susikysymys olisi helppo aihe. Paikallislehdessäkin sen käsittelyä joutuu miettimään, eikä Kuittinen mielellään puhu koko asiasta. Mieluummin hän näkisi uutisointia maaseudulta vaikkapa siitä, että ruokaa voisi tuottaa enemmänkin omassa maassa eikä tuoda sitä muualta.

Paikallislehden journalistille saattaa kertyä jonkin aiheen erityisosaamista, vaikka toimituksessa lähdetään siitä, että kaikki tekevät kaikkea. Nurmekseen oli vuosi sitten valmisteilla biokaasulaitos, jonka oli tarkoitus käyttää tuotantoon maatalouden sivuvirtoja, kuten karjan lantaa ja jäteveden käsittelystä syntyviä lietteitä.

Kuittinen paneutui työssään biokaasuun. Hanke kuitenkin kaatui. Kaupungin rahoitusta olisi tarvittu merkittävästi, kun yksityistä rahaa ei ollut riittävästi.

”Nythän se olisi iso aihe liittyen Venäjän hyökkäyssotaan ja siihen, että energian hinta nousee ja Venäjän kaasuhanat ovat kiinni. No, pohjatiedot biokaasusta ovat minulla hallussa, jos siihen joskus palataan. Biotalous olisi valtakunnallisestikin mielenkiintoinen aihe.”

Valtimolla sijaitseva Omavaraopisto ja sen perustajat Lasse Nordlund ja Maria Dorff kiinnostavat mediassa laajemmin. Esimerkiksi Helsingin Sanomat ja Suomen Kuvalehti ovat käyneet jo suunnitteluvaiheessa tekemässä juttuja vuonna 2020 toimintansa aloittaneesta opistosta.

”On hieno juttu, että opisto on täällä, vaikka kyläläiset eivät välttämättä jaa opiston aatteellista pohjaa tai ajatuksia tulevaisuuden ekokatastrofista. Opiskelijatkin tulevat pääosin muualta. Silti omavaraisuus on yhä iso asia maaseudulla ja entisajan työmenetelmät ovat tuttuja. Opisto on saanut vierailevia luennoitsijoita ihan kyläläisistä”, Kuittinen kertoo.

Opistoa seurataan myös YläKarjalassa.

”Aina kun heillä on jotain uutta, siitä kyllä kirjoitetaan.”


Jos paikallisesti tai maakunnallisesti ei kirjoiteta kulttuurista, kuka siitä kirjoittaa?

Katja Mabrouk, Kainuun Sanomien kulttuuritoimittaja

Etelä-Suomen mediassa Kainuun kulttuuri on useimmiten Kuhmon Kamarimusiikki tai Kajaanin Runoviikko. Sotkamo tunnetaan lähinnä urheilusta, vaikka kulttuurituotanto on viime vuosina lisääntynyt. Valtakunnan mediassa ovat esillä harvat tekijät, esimerkiksi kirjailija ja teatteriohjaaja Eino Saari ja säveltäjä Outi Tarkiainen.

”Tai ollaan joka vuosi samoissa tapahtumissa, kuten kamarimusiikkifestivaalilla ja Runoviikolla, vaikka nämä ovat tietysti merkittäviä”, Katja Mabrouk sanoo.

Kainuun Sanomat on osa Hilla Groupin mediataloa. Juttuvaihto paikallislehtien kanssa auttaa, kun pienempien paikkakuntien kulttuurissa tapahtuu jotain uutisoinnin arvoista.

”Joskus hoidan esimerkiksi henkilöhaastattelun puhelimitse ja paikallislehden toimittaja kuvaa ihmisen.”

Kulttuuritieteitä laajasti opiskellut ja silloisen Joensuun yliopiston kirjallisuuden oppiaineesta valmistunut Mabrouk laskee, että hänellä kesti ehkä vuoden päästä sisään Kainuun kulttuurielämään, vaikka hän kasvoi Kainuun Kuhmossa ja kävi nuorena teatterissa ja konserteissa Kajaanissa.

Kontaktit syntyivät vasta kun Mabrouk muutti Kajaaniin töihin.

”Kun verkostot ja ihmiset tulevat tutuiksi, sitä kautta alkaa tulla sellaistakin toimittajalle tärkeää tietoa, joka ei selviä vain kalenteria katsomalla. Tulee vinkkejä ihmisistä ja ilmiöistä, joihin voi tarttua”, Mabrouk sanoo.

Eri puolilla Kainuuta pienissä kunnissa on kulttuurin tekijöitä ja ryhmiä, jotka eivät pidä meteliä itsestään. Nuorten parista nousee ilmiöitä, joita Mabrouk ei itse ehkä löytäisi.

”Tiedottaminen muuttuu, ja sosiaalista mediaa pitäisi seurata paljon nykyistä enemmän, jotta nämäkin löytyisivät. Enää ei voi odottaa, että joku lähettäisi sähköpostia tai soittaisi”, hän miettii.

Viime vuosina Mabrouk on nostanut esiin kainuulaistaustaisia taiteilijoita, jotka ovat muuttaneet muualle Suomeen, myös pääkaupunkiseudulle.

”Kainuusta on lähtenyt paljon kulttuuriväkeä. Ihmisiä täällä kiinnostavat heidän tarinansa sekä se, mitä he ovat saaneet aikaan ja miten he ovat menestyneet. Jos kainuulaislähtöiseltä kirjailijalta, vaikkapa Mikko-Pekka Heikkiseltä, julkaistaan romaani, kyllä siitä kirjoitan.”

Maakuntamediassa kulttuuri on nykyisin usein yhdistetty nimikkeen ihmiset ja kulttuuri tai kulttuuri ja ihmiset alle. Kainuun Sanomissa kulttuuri on yhä omana osastonaan.

”Jos paikallisesti tai maakunnallisesti ei kirjoiteta kulttuurista, kuka siitä kirjoittaa? Näkyvyys mediassa on myös tekijöille signaali siitä, että heidät ja heidän työnsä huomataan”, Katja Mabrouk sanoo.

Kommentti: Patja toimituksen lattialla

Asuin 40 vuotta Pohjanmaalla. Siitä 36 vuotta työskentelin toimittajana melko yksin, pääasiassa freelancerina. Olin myös pätkiä maakuntalehtien ja paikallislehden pienissä toimituksissa.

Freenä työkenttä ulottui sadan, joskus satojen kilometrien päähän. Määräaikaiset työpaikat sijaitsivat useimmiten vähintään 55 kilometrin päässä kotoa.

Ajasta muistan ehkä parhaiten loputtoman autolla ajamisen, talven liukkaat kelit ja peltomaiseman, johon maantie utuisena pakkaspäivänä hävisi.

Toiseksi mieleeni tulee patja toimituksen lattialla ja painomusteen tuoksu. Silloin työmatkaa oli 90 kilometriä suuntaansa ja iltavuoro päättyi kello 23. Oli turha ajaa kotiin, kun aamuvuoro alkoi 8.30.

Nukuin toimituksessa useita öitä, seuranani vuosikymmenten lehtiarkistot.

Elettiin 2000-luvun alkua ja 1990-luvun lama raapi vielä jalkapohjia. Koti pikkukaupungissa oli ostettu juuri ennen lamaa ja työ oli määräaikainen. Muutto pätkätyön perässä viisihenkisen perheen kanssa ei ollut vaihtoehto.

Kolmen hengen toimituksessa nauroimme yhdessä patjalleni. Vitsailin, että kun täytän 50, en nuku enää toimituksen lattialla.

En ehkä pitänyt lupausta. Työni olivat pääosin määräaikaisuuksia tai seuraavan työkeikan saaminen riippui freetyön onnistumisesta, joten yritin vain taipua mutkille ja jaksaa. Ei ollut varaa olla väsynyt.

Lisäksi innostuin. Rakastin työtäni ja halusin tehdä sen hyvin.

Koska työskentelin suhteellisen yksin lyhyissä työpätkissä ja freenä ilman työterveyshuoltoa, rajat olivat omalla vastuullani. Patja pelasti pitkien matkojen vaatimilta aikaisilta heräämisiltä, mutta samalla se sitoutti minua työhön enemmän kuin oli tervettä.

Kehittelin juttuaiheita jopa uimahallin altaassa. Koska tein myös radiotyötä, korvani keräilivät kiinnostavia äänimaisemia iltalenkeillä.

Välillä heräsin. Muutama freetyön ostajakin muisti huolehtia jaksamisestani tietäen satojen kilometrien matkat tai haasteellisen keikan.

Työn imu on yksi journalistisen työn lumouksista, ja joskus se saattaa viedä yöunet.

Jaksaminen ei ole vain journalistien ongelma. Silti ihmisten kohtaamista, datan käsittelyä, analyysien tekemistä ja luovuutta vaativalla alalla työ imaisee mukaansa poikkeuksellisella tavalla.

Jaksamisen haasteiden keskeltä putkahtaa muisto kesäpäivästä, jolloin auto hajosi jonnekin Honkajoen ja Kankaanpään välille.

Elettiin jo matkapuhelinten aikaa ja hinausautofirmasta luvattiin tulla, kunhan ehditään. Sydän tykytti. Miten selitän tilanteen esihenkilölle?

”Istu ojanpientareelle. Ehdit keikalle kyllä, tänään tai huomenna. Tai ensi viikolla”, hän sanoi.

Hinuria odotellessa istuin auringossa voikukkien keskellä ja ihmettelin pörriäisiä. Ei ollut kiire mihinkään, enkä ollut ihan yksin.

Aune Waronen