Kriitikot usein tuntevat oman taiteenlajinsa tekijöitä. Milloin suhde on liian läheinen?
Kriitikon ja taiteentekijän tutustuminen toisiinsa voi vaarantaa arvioiden puolueettomuuden. On hyvä miettiä, milloin lehden lukijoille pitäisi avata näitä suhteita.
Aamulehden teatterikriitikko Anu Ala-Korpela muistelee tapausta, jossa lehden toinen teatterikriitikko oli dramaturgina monologiesityksessä Tampereella. Silloin Aamulehti tilasi Hämeen Sanomien kriitikon arvioimaan esityksen Aamulehteen.
”Jos on yhtään kauemmin alalla, alkaa tietoisemmin ottaa etäisyyttä oman taiteen alansa tekijöihin, jottei synny jääviysongelmaa”, Ala-Korpela sanoo.
Tamperelainen freelancetoimittaja Jantso Jokelin on kasvanut teatterisuvussa, minkä takia moni teatterialan ihminen on hänelle sukua tai perhetuttu.
”Teatteriproduktioissa on usein mukana iso porukka, mikä on hankalaa minulle, koska jo yksi ihminen voi aiheuttaa jääviysongelman. Olen joutunut jättäytymään kokonaan pois Tampereen Komediateatterin esitysten arvioijista, koska teatterin johtaja on perhetuttuni. Myös isälläni on ollut siellä ohjauksia, minkä takia tunnen talosta väkeä.”
Jokelin aloitti kirjallisuuskriitikkona, mikä oli helpompaa, koska hän ei tuntenut kirjailijoita.
”Mutta myöhemmin tuli istuttua iltaa monen kirjailijan kanssa. Se on vähän veteen piirretty viiva, missä vaiheessa tuntee taiteilijan liian hyvin.”
Suomen Kuvalehden elokuvakriitikko Kalle Kinnunen kertoo, että elokuvantekijät ja kriitikot muodostivat oman kulttuurikenttänsä 90-luvulle asti. Kriitikot saattoivat 70- ja 80-luvuilla olla jopa mukana tekemässä käsikirjoituksia.
”Tästä ollaan nykyään aika kaukana. Minulla ei ole elokuvatekijöiden joukossa kuin pari tyyppiä, joiden kanssa voisin mennä lounaalle muissa kuin työmerkeissä.”
Kinnusen mukaan inhimilliset syyt voivat vaikuttaa riippumattomuuteen kriitikkona.
”Suomalainen kriitikko on tietoinen siitä, että tulee elokuva-alan tapahtumissa kohtaamaan kasvokkain ihmisiä, joiden elokuvia on haukkunut. Vaikuttaako tämä siihen, miten kriitikko kirjoittaa?”
Lokakuussa ohjaaja Tuukka Temonen sätti avoimella Facebook-sivullaan niitä toimittajia, jotka olivat antaneet huonot arviot hänen Valmentaja-elokuvalleen. Kinnunen kirjoitti SK:n blogissaan Temosen käytöksestä ja Valmentajan heikkouksista. Temonen oli pitänyt jo hänen arviotaan Teit meistä kauniin -elokuvasta (2016) julkisena pilkkaamisena.
Kinnunen kokee olevansa paksunahkainen, ja hän on valmis ottamaan vastaan nurjasta kritiikistä mahdollisesti saapuvan palautteen.
Helsingin Sanomien pitkäaikaisen kirjallisuustoimittajan Antti Majanderin sisko Leena Majander oli 22 vuoden ajan johtotehtävissä kirjankustantamo Otavassa. Majander ei tiedä, mikä olisi mielekäs tapa kertoa arviossa kriitikon perhe- ja ystävyyssuhteista.
”En jäävännyt itseäni Otavan kirjojen arvioijana. Olen kommentoinut Otavaa yhtiönä vasta sen jälkeen, kun Leena ei enää ole ollut siellä töissä. Siskoni ei kertonut minulle Otavan sisäisistä asioista eikä hän käsittääkseni koskaan kustannustoimittanut kirjoja, joten en arvioinut hänen kädenjälkeään.”
Vuosina 1999 – 2011 WSOY kuului Sanoma-konserniin, jonka omistuksessa on myös Hesari.
”Tätä yhteyttä ei mainittu kritiikeissä, koska WSOY:n kirjoja on aina arvioitu Hesarissa. WSOY:n menestyskirjailijat, kuten Arto Paasilinna, olivat jopa happamia siitä, että heidän kirjansa saivat nuivia arvioita ‘heidän omassa lehdessään’, kuten he Hesaria kutsuivat”, Majander sanoo.
Pienessä maassa saman alan ihmiset myös yleensä jossain vaiheessa tutustuvat toisiinsa.
”Aina silloin tällöin kuulen, että maakunnissa asuvat kirjailijat väittävät Helsingin toimittajien arvioivan vain toistensa tekemiä kirjoja. Kun jaan teoksia kriitikoille, rutiininomainen kysymykseni on, tunnetteko kirjailijan kanssa toisenne. Jos kuulen jonkun arvioineen kaverinsa kirjan, avustajasuhde päättyy.”
Hänen kokemuksensa kuitenkin on, etteivät kriitikot edes halua arvioida ystäviensä teoksia.
”Joskus on tullut vastaan tilanne, että olen törmännyt johonkin kirjailijaan liian usein. Silloin en enää arvioi hänen kirjojansa, koska en voi ottaa tekstiä vain tekstinä.”
Silloin kirjasta voi tehdä esseen tai muun jutun, joissa voi mainita toimittajan ja kirjailijan välisestä suhteesta.