Puhtia permannolta

Vesa-Matti Väärä seisoo käsillään ilmavolttiradalla. Ilme on keskittynyt. Alkuverryttely päättyy liutaan voltteja, ja hetkeä myöhemmin hän kiipeää köyttä pitkin treenihallin katonrajaan pelkkiä käsiä käyttämällä. Sitten vuorossa ovat hevosella tehtävät myllyt. Kokemus näkyy otteissa.

Väärä löysi telinevoimistelun pariin 9-vuotiaana kavereiden perässä, ja laji vei mukanaan kilpailu- sekä esiintymismatkoille ulkomaille asti. Harjoittelu tyssäsi 14 – 15-vuotiaana valmentajapulaan, ja kilpailut vaihtuivat hetkeksi voimisteluporukan pellehyppyesiintymisiin.

Sen jälkeen Väärä harrasti muun muassa miekkailua, aikidoa ja maratonjuoksua, mutta ne eivät lopulta vetäneet vertoja voimistelulle.

”Henkisesti olin aina telivoimistelija, vaikka välillä oli vuosia, jolloin en käynyt harjoitussalilla. Muut lajit olivat liian yksipuolisia”, hän sanoo.

Kymmenisen vuotta sitten Väärä palasi treeneihin, kun lajin moninkertainen SM-mitalisti Pekka Aho perusti Turun Urheiluliiton telinevoimistelujaostoon vanhojen voimistelijoiden ryhmän. Nyt joukko yli kolmekymppisiä harjoittelee kahdesti viikossa, vanhimmat heistä päälle 70-vuotiaita.

Kerran vuodessa Turussa pidetään veteraanikisat, mutta Väärä ei ole päässyt osallistumaan niihin kolmeen vuoteen kaularangan välilevyn pullistuman takia. Jotta vaiva ei uusiutuisi, hän on joutunut luopumaan joistain renkailla ja permannolla tehtävistä liikkeistä. Permanto on miehen suosikki, joten hän on etsinyt soveltavia tapoja treenata.

”Temppuarsenaali on kaventunut, mutta vain takaperinkuperkeikka on täytynyt jättää kokonaan pois. Alkuverryttelyyn kuuluvan käsilläkävelyn opettelin tekemään eri tavalla, joten se onnistuu yhä. Jos kaikki menee hyvin, osallistun tammikuussa taas kisoihin.”

Voimistelun tuomasta vartalonhallinnasta on Väärälle hyötyä päivittäin, myös töissä.

”Se on osa minua. Kyse on myös työkyvyn ylläpitämisestä. Haastan itseäni fyysiseen työskentelyyn, ja kiipeän tarvittaessa kuvatessa esimerkiksi puuhun. En näe ympäristön rajoituksia, ja luotan, että selviän vaikka liukastumisesta.”

Eräällä kuvauskeikalla hän kiipesi lumisella louhoksella toista metriä korkealle kivenlohkareelle kuvaamaan.

”Alas tullessa kompastuin, mutta pääsin lentokuperkeikan ja budolajeista tutuksi tulleen ukemin yhdistelmällä takaisin lumelle ehjänä, ja sain samalla suojattua kameran. Kuvattava katsoi kauhistuneena, mutta mitään ei käynyt.”