Emilia Salorannan työ seurapiiritoimittajana on paljon muutakin kuin kuvatekstejä gaaloista.
Iltatöitä, kiirettä ja kepeyttä, joka ei varsinaisesti ime ammatillista arvostusta. Kaksitoista vuotta seurapiiritoimittajana työskennellyt Emilia Saloranta luettelee työhönsä liittyvät stereotypiat. Todellisuus on muutakin.
Keikat eivät ole pelkkiä gaaloja, ja julkkikset hyvin tunteva saa kirjoittaa monipuolisia juttuja. Verkko on tehnyt seurapiirijournalismistakin uutiskisan.
”Se on näin kunnianhimoiselle keskeistä. Haluan kertoa ihmisten tarinat uutisotsikoiden takaa ensimmäisenä.”
Koska Saloranta on freelancer, työn aikatauluissa on kolmen lapsen äidille mieleistä joustoa. Toisaalta ajoissa laaditut suunnitelmat siitä, mistä Me Naisten viikoittainen Radalla-palsta syntyy, sallivat ottaa kalenteriin muitakin töitä.
Toki välillä, kun tekeillä on palstan lisäksi Mimmien kansihaastattelu, asiakaslehden julkkisjuttu ja blogipostauksia, mies on työmatkalla ja lapsilla on flunssa, Saloranta juoksee niin, ettei ehdi tukkaansa kammata.
”Toisaalta olen lomistani tarkka. Työssään pitää pystyä venymään, mutta burn outin kanssa ei kannata flirttailla.”
Vaikka seurapiirien meininki on ulkoisesti halailevaa, tulosta tekee vain toimittaja, joka osaa kysyä myös kipeitä kysymyksiä. Isoa haastattelua pyytäessään Saloranta kertoo heti, ettei hänellä ole kansiotsikkoon valtaa. Harvoin kun joku suuttuu, hän pyytää anteeksi ja on saanut haastatteluja myös jatkossa.
Ammattitaitoa on myös erottaa toisistaan asiat, jotka kannattaa kirjoittaa heti ja asiat, joiden kanssa kärsivällisyys palkitaan.
”Omaa avoimuuttani saan välillä suitsia, mutta toisaalta se joskus kirvoittaa haastateltavan vastauksiin lisää syvyyttä.”
Kun Saloranta opiskeli valtiotieteellisessä, hänen haaveensa oli päästä eduskuntaan. Pian tie alkoi näyttää kärsimättömästä turhan pitkältä, mutta toivetta asioihin vaikuttamisesta ei tarvinnut unohtaa.
”Vertaistukitarinoiden arvoa ei pidä vähätellä. Julkkisten sanomisilla on monille yllättävän paljon väliä.”